torstai 11. elokuuta 2016

Kaksi kuoleman kulttuuria















Julkaisen tässä blogissa pari uuden teokseni "Kuolevainen" sivutuotteena syntynyttä kirjoitusta. Ensimmäinen niistä sisältää pohdintoja Heikki Lehikoisen kirjasta "Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa".


***


Kuoleman edessä sopivuus ja sopimattomuus ovat suhteellisia käsitteitä. Historian kerrostumia ei tarvitse kaivaa kovin syvälle törmätäkseen hautajais- ja ruumiinkäsittelytapoihin, jotka nykyihmisestä tuntuisivat oudon taikauskoisilta tai karkeilta. 1800-luvun Itä- ja Länsi-Suomessa oli paikoin tapana tarjoilla hautajaisvieraille hernekeittoa astiasta, joka oli asetettu vainajan päälle. Syödessä ei saanut liikauttaa pöytää eikä myöskään sen alle varisseita ruoanmuruja – pöydän vähäistäkin siirtämistä pidettiin epäkunnioittavana vainajaa kohtaan. Sen sijaan tukevakin ryyppääminen hautajaisissa ja ruumissaatossa oli vuosisatojen ajan enemmänkin sääntö kuin poikkeus Suomessa. Ennen saattomatkaa saattoväki kokoontui ryypylle arkun äärelle, ja matkalla pysähdyttiin moneen kertaan maistelemaan pullosta ja tarjottiin vastaantulijoillekin.

Kuoleman suomalaista kulttuurihistoriaa käsittelevässä kirjassaan Katkera manalan kannu (2011) tietokirjailija Heikki Lehikoinen lainaa kuvausta vainajien talvisäilytyspaikkojen tyhjennyksestä Pohjanmaalla 1700-luvulla:


Eräänä keväänä, kun maa oli sulanut, kutsuttiin kyläkuntien miehet tyhjentämään talvihautoja. Kaivettiin yhteishauta sinne tyhjennettäviä ruumiita varten. Kaivajia oli kestitty runsaalla viinalla, jotta viinan haju voittaisi mädänneen ruumiin löyhkän, kun ruumiskirstut kannettiin haudan reunalle. Ennen hautaan laskemista kiersi pikari vielä miehestä mieheen haudassa olevien vainajien kesken, joiden leikinlasku ei sovi kerrottavaksi.


Iloitteleva elämä oli Lehikoisen mukaan yleistä myös keisarillisen Aleksanterin yliopiston ruumiinavaussalissa Helsingissä 1800-luvulla. Lääketieteen opiskelijat pelasivat salissa korttia ja joivat punssia, ja maljoja nostettiin innokkaasti aina kun jokin tutkimusleikkelyn vaihe oli saatu suoritettua.

Tällaisia kansanomaisia tapoja yrittivät kitkeä niin kirkollinen kuin maallinen valta, mutta ne istuivat sitkeässä aina 1800-luvun lopulle saakka. Luterilainen kirkko piti hautajaisissa juopumista pakanallisena tapana, ja jo vuoden 1650 kirkkojärjestyksessä määrättiin sakko isännälle, joka salli hautajaisvieraiden juoda liikaa eikä estänyt ”häpeällisiä tapoja ja kiroilemista”. 1800-luvun lopulta lähtien kirkko onnistui vakiinnuttamaan kahvin hautajaisjuomaksi oluen ja viinan tilalle.

Katkera manalan kannu onkin suurelta osin kuvaus pakanallisten ja kristillisten tapojen ristiriidoista ja rinnakkaiselosta modernia aikaa edeltävässä Suomessa. Kristilliset ja pakanalliset käsitykset elivät toisiinsa sekoittuneina, ja tämä synkretismi sai alkunsa kaupankäynnin sivutuotteena mahdollisesti jo satoja vuosia ennen varsinaista ristiretkikautta. Sitä ei saanut juurittua edes luterilainen puhdasoppisuus, vaikka luterilaiset kirkonmiehet paheksuivatkin kansanuskon ja kristillisyyden keskiaikaista sekoittumista ”paavilliseksi taikauskoksi”. Valistusmies Henrik Gabriel Porthan kirjoitti 1700-luvun loppupuolella kristinopin ”tahriutumisesta” paikallisilla tavoilla ristiretkien aikaan: ”Sillä koska kristinusko, sellaisena kuin se silloin oli, oli itse täpötäynnä paavillista taikauskoa, syntyi oppimattoman kansan keskuudessa helposti (…) ihmeellinen sekoite kummastakin. Vanhoja jumalia huudettiin avuksi yhdessä Kristuksen ja Marian ja muiden pyhimysten kanssa.” Limittyminen näkyi kenties selvimmin juuri hautaamiskäytännöissä ja suhtautumisessa vainajiin, siis suomalaisessa kuolemantavassa.

Rautakaudella kuolleet sijoitettiin asumusten yhteydessä oleviin kalmistoihin, ja vainajien ajateltiin olevan edelleen läsnä yhteisön elämässä. Heille saatettiin antaa ruokauhreja ja heiltä saatettiin pyytää apua elävien pulmiin. Kirkko katsoi vainajakultin symboloivan vanhaa yhteiskuntajärjestystä ja maailmankatsomusta, ja halusi sen takia päästä siitä asteittain eroon. Uuden opin mukaan vainajat olivat kokonaan siirtyneet pois elävien maailmasta siihen saakka, kunnes Kristus heidät viimeisenä päivänä herättäisi.

Selvimmät muutokset koskivat hautaamista: kuolleita ryhdyttiin hautaamaan asumuksista etäällä oleville erillisille hautausmaille ja ruumiiden polttamisesta luovuttiin. Mutta kaiken kaikkiaan uuden ja vanhan järjestyksen eroprosessista tuli pitkä. Hautausmaat saivat nimensä ensimmäisen haudatun mukaan, jolla oli sama nimi kuin jollakin pyhimyksellä. Tapa myötäili pakanallista uskomusta hautapaikkoja suojelevista haltijoista. Hautausmaiden vihkiminen pyhiksi paikoiksi muistutti ikiaikaisia rituaaleja. Hautausmaa kierrettiin sisäreunaa myöten vihkivettä pirskottaen, jolloin syntyi eräänlainen sielunviholliselta suojaava maaginen kehä.

Tavallisten ihmisten mielissä uusi ja vanha eivät sekoittuneet pelkästään allegorisella tai symbolisella tasolla. Pappien tuomat käsitykset taivaasta ja helvetistä eivät sulkeneet pois vanhempaa uskoa Tuonelaan. Vaikka pappi oli siunannut vainajan, pidettiin mahdollisena, ettei vainaja jäänytkään suosiolla odottamaan viimeistä tuomiota, vaan hänen henkensä lähti vaeltamaan kohti pakanallista tuonpuoleista. Niinpä vainajalle saatettiin yhä laittaa arkkuun mukaan neuloja, kenkiä, sormuksia, kirveitä ja muita maagisia esineitä, koska pelkistä kristillisistä hyveistä ei ollut Tuonelan-matkalla apua. Itse Tuonelaa koskevat käsitykset taas saivat vaikutteita keskiaikaisesta kristinuskosta, mistä kertoo ajatus pahoista teoista puhdistumisesta Tuonelanjoessa kylpemällä.

Erityisen kiinnostava kysymys on, missä määrin kristinuskon tulo loi kuolleisiin kohdistuvaa pelkoa, joka oli niin läpitunkeva esi-isiemme elämässä. Rautakautisen maanviljelyskulttuurin haudat sijaitsivat asutuksen välittömässä läheisyydessä, mikä viittaa siihen, ettei vainajia pelätty vaan heidät haluttiin pitää osana elävien maailmaa. Joitakin huonomaineisia tai väkivaltaisesti kuolleita saatettiin pelätä, sillä heidän hautojensa päälle on kasattu suuria kivikasoja, joiden tarkoitus on ilmeisesti ollut pitää heidät maan povessa. Toisaalta tällaiset haudat saattavat myös ajoittua vaiheeseen, jossa kristinuskon vaikutus on ollut vahvistumassa. Kun vanhat hautaustavat olivat menettäneet asemansa ja uudet eivät vielä olleet vakiintuneet, saattoi herätä poikkeuksellista vainajien pelkoa.

Kristinusko saattoi hyvinkin synnyttää kansan keskuudessa hämmennystä kuolleiden asemasta ja olotilasta. Roomalaiskatolinen oppi kiirastulesta sijoitti vainajan hengen välitilaan taivaan ja kadotuksen väliin, ja sellaiselta hengeltä saattoi odottaa mitä tahansa. Epävarmuutta ei poistanut kiirastuliopin hylkääminen uskonpuhdistuksessa. Vainaja oli edelleen välitilassa, odottamassa viimeisen päivän herätystä, kyvyttömänä liittymään kuolleiden yhteisöön. Kun ”paavillisesta taikauskosta” luovuttiin, siirtymistä tuonpuoleiseen ei enää edes konkretisoitu monimutkaisin rituaalein kuten ruumiin vihkimisin ja sielunmessuin. Kansanuskomuksissa tällainen sijaton henki saattoi liikkua elävien parissa, eikä välttämättä hyväntahtoisena, joten siltä jouduttiin suojautumaan. Suojautuminen aloitettiin jo hautajaisissa eli peijaisissa, joissa pöytä pyrittiin laittamaan koreaksi, sillä vainaja saattoi palata moittimaan omaisia, jotka olivat kitsastelleet tarjoilupuolessa.

Yksi merkittävimmistä suojautumiskeinoista oli karsikkopuiden tekeminen. Tätä perinnettä Katkera manalan kannu kuvaa seikkaperäisesti. Hautauspaikalle vievän tien varrella oleva vanha kuusi tai mänty karsittiin alaosasta ja siihen kaiverrettiin tai kiinnitettiin risti, nimikirjaimet, kuolinpäivä tai jokin muu vainajasta muistuttava merkki. Käytännön tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta takaisin haudasta omaisia häiriköimään. Joidenkin tarinoiden mukaan karsikkopuuhun on naulattu kappale ruumisarkkua: sen nähdessään vaeltamaan lähtenyt vainaja ymmärtää olevansa kuollut ja palaa takaisin hautaansa. Karsikkopuun luona saattoväki pysähtyi ja otti viinaryypyn, pakanallisina aikoina jumalten ja kristillisenä aikana Kristuksen ja pyhimysten kunniaksi. Kyseessä oli siirtymäriitti rajalla, jonka jälkeen ihminen siirtyi maan päältä maan alle, elävien parista kuolleiden keskuuteen.

Luterilaiset papit eivät karsikkopuista ja niiden luona suoritetuista riiteistä perustaneet, vaan yrittivät estää pakanallisperäisen tavan harjoittamisen. Kansanihmiset reagoivat kiistämällä kysyttäessä puiden olemassaolon mutta harjoittamalla tapaa edelleen salassa. Erityisen ankarasti kirkko suhtautui talojen pihoilla kasvaviin uhripuihin, joiden luona haettiin yhteyttä kuolleisiin esi-isiin ja joskus jopa annettiin heille ruokauhreja. Vuoden 1682 kirkkolaissa puut määrättiin kaadettaviksi ja kaatamisesta kieltäytyneille langetettiin sakko- ja vankeusrangaistuksia. Silti tämäkin tapa jatkoi sinnittelyään, ja puille uhraamista tiedetään harjoitetun paikoin vielä 1800-luvun lopulla.

Lehikoisen kirjassaan tiheästi siteeraama uskontotieteilijä Uno Harva on eritellyt syitä vainajakultin sitkeyteen ja kirkon vihamielisyyteen sitä kohtaan. Vainajat olivat Jumalan kilpailijoita:


Varsinaisen palvonnan kohteina eivät kuitenkaan olleet kuolleet yleensä, vaan kunkin perhe- ja sukukunnan kunnioittamat vainajat, joiden työn ja toimen jatkaminen sekä toivomusten täyttäminen ovat olleet jälkeläisten pyhä velvollisuus. Tämä perinne on ollut vanhan kansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa vaiheissa on vainajaan vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat, tapojen tuomarit ja järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä suhteessa ei edes yläilmojen Jumala ole voinut kilpailla manalle menneiden kanssa.


Tyyliltään toteava ja spekulointiin lankeamaton Katkera manalan kannu herättää siis vielä suuremman kysymyksen: oliko kristinuskon tulo Suomeen lähtölaukaus kehitykselle, jossa kuolleiden ja elävien maailmat erkanivat absoluuttisesti toisistaan ja kuolema retusoitiin viimein kokonaan pois arkielämästä? Tähän on mahdoton yksiselitteisesti vastata, mutta jokin tällainen kehityslinja on selvästi näkyvissä. Kristinusko korvasi konkreettisen vainajakultin abstraktimmalla uskolla yhteen jumalaan, kuolemattomaan sieluun ja viimeiseen tuomioon. Se tavallaan katkaisi elävien ja kuolleiden välisen kiinteän yhteyden asettamalla kirjoitetun pyhän sanan moraaliseksi ohjenuoraksi esi-isien tilalle ja sijoittamalla vainajan elävien tavoittamattomiin aikojen loppuun saakka. Se siirsi kuolleet fyysisestikin kauemmas elävistä hautaamalla heidät tarkoin määrättyihin paikkoihin kirkkomaalle tai kirkkorakennuksen kivilattian alle.

Toisaalta kristinusko ei missään vaiheessa kyennyt viemään projektiaan loppuun saakka, vaan se joutui paitsi tekemään lukuisia kompromisseja vanhemman maailmankuvan ja tapakulttuurin kanssa, myös sisällyttämään joitakin niiden aineksia omiin käytäntöihinsä. Lisäksi suuri osa kirkon käyttämästä kuvastosta ja symboliikasta toimi jatkuvana muistutuksena kuolemasta ja kuolleista, ja kirkon hautajaisrituaalit sulkivat piiriinsä koko yhteisön. Radikaali ero elävien ja kuolleiden maailmojen välillä astui voimaan vasta tieteellisen maailmankuvan ja sen käytännön sovellusten välillä – teollistumisen, kaupungistumisen, hygieniasäädösten ja nykyaikaisen terveydenhoidon myötä. Kahdesta rinnakkain eläneestä kuoleman kulttuurista on 1900-luvun aikana siirrytty kolmanteen, joka perustuu kuoleman yhä tarkemmalle rajaamiselle ammatti-ihmisten hoidettavaksi näkymättömäksi erikoisalaksi.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kuolevainen ilmestynyt



































Kymmenes kirjani, esseistinen proosateos Kuolevainen tuli tällä viikolla painosta. Kirja on räikeästi myöhässä alkujaan ilmoitetusta aikataulusta, mihin ovat syynä ulkoasuun liittyvät painotekniset ongelmat. Ilmestymisen lykkääntyminen tuotti harmaita hiuksia minulle ja kustantajalle sekä todennäköisesti lukijoillekin, mutta enää ei ole syytä murehtia, sillä lopputulos on ainakin omasta mielestäni melkoisen komea. Kuten jo aiemmin mainitsin, kyseessä on ensimmäinen kirjani jossa on mukana kuvitus. Tekstin ohella se sisältää valokuvia sekä maalauksia mm. Edvard Munchilta, Cesare Laurentilta, Theodor Kittelseniltä ja Jacob Binckiltä. Tämä miellyttää minua, sillä olen aina kiintynyt paitsi kirjojen sisältöön, myös kirjoihin kauniina esineinä.

Menee vielä tovi ennen kuin Kuolevainen ehtii kirjakauppoihin ja kirjastoihin, joten tällä hetkellä nopein ja edullisin tapa hankkia kirja on tilata se kustantaja Hexen Pressin verkkokaupasta. Hinta on 20 €, joka sisältää postikulut. Lisää informaatiota kirjasta löytyy Hexen Pressin Facebook-sivulta.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Mahdollisen Amerikan elegia



(Elokuvaohjaaja Michael Cimino kuoli 77 vuoden iässä 2.7.2016. Suuren ohjaajan muistoksi julkaisen uudelleen vanhan, Ciminon elokuvaa "Heaven's Gate" käsittelevän esseeni. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kerberoksen numerossa 4/2007 ja uudelleen Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden numerossa 2/2011.)




Hollywoodin tuottajaportaan ja amerikkalaisten elokuvakriitikoiden suurimpia rikoksia viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta on Michael Ciminon uran tärveleminen. Tarkoitan sitä stigmaa, jonka ohjaaja sai Heaven's Gate (1980; suomessa levityksessä nimellä Portti ikuisuuteen) -elokuvan jälkeen. Kriitikkojen perusteellisen teilauksen ja kaupallisen syöksykierteen jälkeen Ciminon on ollut vaikea saada uusia työtarjouksia. Jos hänen on annettu ohjata jotakin, hänen vapauttaan määrätä elokuvan sisällöstä on rajoitettu ja hänen varojenkäyttöään valvottu tarkasti. Ciminon myöhemmät elokuvat ovat parhaimmillaan olleet hyvää keskitasoa, mutta yleensä kaukana Kauriinmetsästäjän ja Heaven's Gaten innoittuneesta nerokkuudesta.

Heaven's Gatella oli yhtä dramaattiset seuraukset koko Hollywood-elokuvan kannalta. Siihen päättyi Hollywoodin kultakausi 1970-luku, jolloin ohjaajat olivat saaneet sen mistä taiteilijat kaikkina aikoina haaveilevat: rajattoman ilmaisunvapauden ja lähes rajattoman luoton. Alkoi tuottajien vallan asteittainen kasvu, joka johti tämänhetkiseen tuottajadiktatuuriin.

Elokuvan huonoa mainetta on vaikea ymmärtää, vaikka Heaven's Gaten budjetti (laskutavasta riippuen 35-44 miljoonaa dollaria) ylitti kaikki tuolloin kohtuullisina pidetyt rajat ja oli tärkeä lenkki tapahtumaketjussa, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. Nykyäänhän vielä suurempia summia myönnetään taiteellisesti täysin lahjattomille ohjaajille. Joka vuosi joku heistä ohjaa ”kalleimman tähänastisen elokuvan”, joka on seuraavana vuonna jo ansaitusti unohdettu. Heaven's Gate taas on jäänyt historiaan, vaikka monet elokuvataiteesta mitään ymmärtämättömät muistavatkin sen historian kalleimpana rimanalituksena.

Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1980, kriitikoiden reaktio oli häkellyttävän vihamielinen. Useimpien mielestä lähes nelituntisesta (1) Heaven's Gatesta puuttui logiikka, juoni ja rakenne. Dialogia sanottiin kömpelöksi, henkilöhahmoja hutaistuiksi. Kaiken kaikkiaan elokuva tuomittiin niin epäonnistuneeksi, että yksi kriitikoista jopa pohti, että kenties Cimino oli luvannut sielunsa saatanalle vastineeksi Kauriinmetsästäjän menestyksestä, ja nyt sielunvihollinen oli palannut perimään saataviaan. Lehdistön ampuman täyslaidallisen johdosta Heaven's Gate vedettiin levityksestä. Sen jälkeen teattereihin laskettiin Ciminon itsensä lyhentämä, kaksi ja puolituntinen versio, joka otettiin vastaan yhtä kylmästi ja jouduttiin vetämään pois parin viikon jälkeen.

Euroopassa elokuva sai tyystin toisenlaisen vastaanoton. Etenkin ranskalaiset kriitikot tervehtivät Heaven's Gatea mestariteoksena. Ehkä Ciminon olisi kannattanutkin siirtyä työskentelemään Ranskaan, mistä hän olisi löytänyt kiinnostuneen yleisön ja mielekkäitä työtarjouksia. Mutta Cimino on aina halunnut tehdä nimenomaan amerikkalaisia elokuvia, kuvia Amerikasta, kuten melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset ohjaajat John Fordista Coenin veljeksiin. Se on hänen tragediansa.

Visuaalisesti Ciminon tärkeimmät teokset ovat yrityksiä vangita kuvaan Yhdysvaltojen avarien luonnonmaisemien suunnaton laajuus. Sisällön tasolla hän on halunnut pureutua maansa historian kipupisteisiin ja ristiriitoihin, muttei ole yrittänyt ommella auki repimiään haavoja; hänen elokuvansa eivät tarjoa ratkaisuja tai helpotusta. Tämä kompromissittomuus näkyy etenkin Heaven's Gatessa. Kauriinmetsästäjää tervehdittiin vielä suurena amerikkalaisena eepoksena, ja Cimino sai Oscarinsa itsensä John Waynen ojentamana, mutta Heaven's Gate oli kovempi pala. Se esitti Yhdysvaltojen virallisesta historiasta täysin poikkeavan näkemyksen ja rikkoi Hollywood-elokuvan kerronnallisia konventioita uskaliaasti.

Kritiikin aggressiivisen sävyn selittää pitkälti kateus ja ärtymys siitä, että Cimino oli nuorena ohjaajana saanut menestyksensä takia poikkeuksellisen laajat taiteelliset vapaudet. Mutta taustalla oli syvempi ja vaikeammin tunnistettava epäluulo perinteisestä Hollywood-tyylistä poikkeavaa ilmaisua kohtaan. Kun kriitikoiden asenteessa yhdistyi kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää, Heaven's Gaten kohtalo oli sinetöity. Yksi amerikkalaisen elokuvan monitasoisimmista, kauneimmista ja runsaimmista eepoksista on jäänyt huonon maineensa varjoon. (2)

***

Ennen kuin Heaven's Gaten kompleksista maailmaa ja sen rakennetta alkaa tarkastelemaan, on syytä selvittää pari asiaa.

Ensiksi, Heaven's Gate on historiallinen elokuva, muttei historiallisesti eksakti. Sen tapahtumien side oikeaan menneisyyteen on löyhä. Tarinan pohjana on ”Johnsonin piirikunnan sotana” tunnettu pientilallisten ja suurmaanomistajien välinen yhteenotto Wyomingissa vuonna 1892. Väestöryhmien kireät välit kärjistyivät väkivallaksi, kun karjavarkauksiin ja rajariitoihin kyllästyneet karjankasvattajat lähettivät junalastillisen aseistettuja palkkatappajia seudulle. Mukanaan ryhmällä oli toistasataa nimeä käsittävä tappolista karjavarkauksiin sekaantuneista asukkaista. Palkkatappajien mielivalta sai piirikunnan sheriffin William H. ”Red” Angusin kokoamaan viljelijät aseelliseen vastarintaan. Tapahtumat herättivät laajaa huomiota USA:ssa ja suuri yleisö närkästyi siitä, että armeijan ratsuväki tuli pelastamaan piiritetyiksi joutuneet palkkatappajat ja ettei viljelijöiden lynkkauksiin syyllistyneitä koskaan rangaistu.

Cimino on säilyttänyt alkuperäiset tapahtumat kehyksenä, mutta yhdistellyt vapaasti historiallisia henkilöitä uusiksi henkilöhahmoiksi sekä poistanut ja lisäillyt yksityiskohtia ja käänteitä. Johnsonin piirikunnan tapahtumien alkuvaiheessa lynkatuista ilotyttö Ella Watsonista ja hänen miesystävästään James Averillista on tehty elokuvan päähenkilöt. Kris Kristoffersonin esittämä Averill on paitsi Ellan (Isabelle Huppert) rakastaja, myös piirikunnan sheriffi. Hän on siis yhdistelmä sheriffi Angusia ja akateemisesti koulutettua pienkauppias Averillia. Yhteenotoissa myös surmansa saaneesta Nate Championista (Christopher Walken) on tehty Averillin kilpakosija. Pienviljelijäyhteisö koostuu Ciminon tarinassa itäeurooppalaisista ja venäläisistä siirtolaisista.

Cimino maalaa omaperäisen kuvaelman yhdestä USA:n historian tärkeästä periodista, karjasotien ajasta. Karjasodissa ei ollut kyse joukosta yksittäisiä välikohtauksia, vaan ne olivat osa laajempaa prosessia, jossa perinteinen villi länsi murtui ja moderni Amerikka valtasi alaa. Toisaalta villiä länttä olivat murentamassa pienviljelijät: pienten tilojen syntyminen preerialle rikkoi suurtilallisten suosiman, karjalaumojen vapaalle vaeltamiselle perustuneen ”open range” -järjestelmän. Toisaalta suurtilallisten ja heille myötämielisten itärannikon teollisuusmiesten yhteisenä intressinä oli maan modernisoiminen rautateitä rakentamalla ja teollisuutta kehittämällä. Vanha länsi vapaasti ratsastavine karjapaimenineen ja heikkoine keskushallintoineen oli kahden toisilleen vihamielisen ryhmän puristuksessa.

Heaven's Gaten tapahtumat asettuvat tähän kehykseen ja rakentavat oman elokuvamaailmansa, pienoisyhteiskuntansa rikkaiden ja köyhien, osallisten ja osattomien välisine jännitteineen. Cimino ei siis vääristele historiaa, niin kuin Heaven's Gaten kriitikot väittivät, vaan pikemminkin kirjoittaa ”taiteilijan historiaa”. Hän muuntelee yksittäistä tapahtumaa tuodakseen esille oman näkemyksensä tapahtuman merkityksestä ja sen taustalla vaikuttavista suuremmista historiallisista linjoista. Heaven's Gaten historiallinen fiktio on paljon kiinnostavammassa suhteessa historialliseen todellisuuteen kuin Hollywoodin nykyisin tuottamat historiallispohjaiset fantasiat (Gladiaattori, Kingdom of Heaven).


Heaven's Gatea, kuten Ciminon muutakin tuotantoa, on toistuvasti syytetty myös logiikan uhraamisesta estetiikan alttarilla. Ja onhan suuri osa Ciminon motiiveista puhtaan esteettisiä. Hän on fetissinomaisesti laajoihin maisemakuviin kiintynyt maalailija, joka on koska tahansa valmis ylittämään budjettinsa pelkän tyylin ja emotionaalisen tehon takia. (Esimerkkinä Heaven's Gaten lukuisat ääriratkaisut, kuten jättimäisen puun repiminen juurineen ja kuljettaminen uudelleen istutettavaksi Oxfordin yliopiston pihaan, jotta alkujakson tanssikohtaus voitiin kuvata puun ympärillä.) Tämä asenne ei kuitenkaan ole leväperäisyyttä, vaan aidon esteetikon rohkeutta näyttää jokin kuva vain siksi, että se on kaunis. Se on osa Ciminon ominta ohjaajanlaatua, jonka voi vain ottaa tai jättää. Niinpä Heaven's Gaten arvoa lienee turha selittää niille, joista sen pitkät maisemaotokset tuntuvat imelältä täytemateriaalilta.

Mutta Heaven's Gaten arvo ei suinkaan rajoitu sen pakahduttavaan visuaaliseen kauneuteen. Se ei ole sisällöllisesti tyhjää visuaalista kermavaahtoa tai velttoa tunnelmointia. On itse asiassa harvinaista, että muoto ja sisältö ovat niin yhtenäistä ja toisiaan tukevaa kudelmaa kuin Heaven's Gatessa. Tärkein merkitystä luova muototekijä on Heaven's Gaten rakenne. Kun kriitikot typeryyttään moittivat elokuvan ”sekavaa” ja ”muodotonta” rakennetta, he ainakin keskittyivät oleelliseen seikkaan. Rakenne on elokuvan tulkinnan avain.

***

Heaven's Gate alkaa Jim Averillin vuosikurssin valmistujaisjuhlallisuuksista Harvardin yliopistossa. Pitkähkön alkujakson jälkeen siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin, kun Averill on liittovaltion sheriffinä Wyomingissa. Kuvataan siirtolaisvirtojen vyörymistä alueelle ja väkivaltaisia kahnauksia pienviljelijöiden ja karjaparonien palkkalaisten välillä. Näytetään Averillin vierailu suurmaanomistajien johtohahmon Frank Cantonin kartanossa, jossa Averill saa kuulla karjaparonien laatimasta tappolistasta. Sitten kuvataan Averillin välejä siirtolaisyhteisön kanssa, siirtolaisviljelijöiden rajakiistoja ja karjaparonien valmisteluja lynkkausretkeä varten.

Averillin rakkaussuhde bordelliemäntä Ellaan tulee ilmi vasta kaiken tämän jälkeen, kun elokuvan ajasta on kulunut kolmannes. Vasta elokuvan puolivälissä käy ilmi toinen tärkeä henkilöhahmojen välinen seikka: Nate Championin, karjankasvattajien palkkalaiseksi ryhtyneen siirtolaisen rakkaussuhde Ellaan ja ystävyys Averillin kanssa. Sitä ennen katsojalle ei edes vihjata, että Ella ja Averill tuntevat Naten, puhumattakaan heidän kolmiodraamansa paljastamisesta.

Kriitikoiden mielestä oli täysin sopimatonta paljastaa juonen kannalta näin olennaisia seikkoja niin myöhään. Hollywoodin perinteisen, Aristoteleen runousoppiin tiukasti nojaavan kerrontakaavan mukaan Ciminon ratkaisu on tosiaan vääräoppinen. Päähenkilöt pitäisi esitellä alkumetreillä ja heidän keskinäisten suhteidensa pitäisi tulla ilmi heti. Niinpä amerikkalaiset kriitikot kiirehtivät tuomitsemaan Heaven's Gaten kerronnan kömpelöksi ja sekavaksi. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että Ciminon kerrontaratkaisu voisi olla tietoinen.

No, ehkä sentään yhden. Elokuvakriitikko ja esseisti Robin Wood (3) esitti yhtenä harvoista sen tärkeän huomion, että Cimino kääntää klassisen Hollywood-elokuvakerronnan päälaelleen käyttämällä laajoja juonikaaria. Tyypillisen Hollywood-tarinan ytimessä ovat keskeiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Laajemmat tapahtumat ja kontekstit esitetään heidän kauttaan ja heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi historiallisessa elokuvassa aikakauden yhteiskunnallinen tilanne ja tärkeät historialliset tapahtumat näytetään katsojalle rakkaus- tai sukutarinan kylkiäisenä.

Ciminon lähestymistapa on päinvastainen. Hän ottaa historiallis-yhteiskunnallisen tilanteen (kiista maanomistajuudesta, villin lännen loppu) yhtä keskeiseksi tarinalinjaksi, ja toisinaan yksilöiden suhteet (Averillin, Ellan ja Championin kolmiodraama) hahmottuvat vasta sen kautta. Elliptinen rakenne jättää jatkuvasti aukkoja, jotka täydentyvät vasta tarinan edetessä. Ihmissuhdekuvaus on Heaven's Gatessa toki olennaista ja koskettavaa, mutta sittenkin vain yksi osa laajempaa kudelmaa. Cimino sirottelee henkilönsä pitkin laajaa historiallista tarinalinjaa. Kaikkia aukkoja ei edes täytetä: missään vaiheessa ei esimerkiksi käy ilmi, miten Ella ja Averill ovat tavanneet toisensa, miksi Ella hyväksytään viljelijöiden yhteisöön vaikka hän harjoittaa paheksuttua ammattia, tai mikä on karjaparoni Cantonin suhde dekadenttiin William Irvineen.

Robin Wood on kuvannut Heaven's Gaten rakennetta seuraavasti:

On kuin katselisi maalarin luovan valtavaa freskoa: hän ei ehkä aloita ylhäältä vasemmalta ja lopeta alas oikealle, mutta loppuun mennessä voimme nähdä, miten kaikki loksahtaa paikoilleen, kuinka yksi asia kytkeytyy toiseen; meillä voi jopa olla tunne siitä, että fresko ei ole aivan täydellinen, että jotkin seinän kaistaleet ovat jääneet peittämättä tai että jos seinä olisi suurempi, freskoa voitaisiin loputtomasti laajentaa.

Päähenkilöt ovat kyllä läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa ja heidän välisensä suhteet kytkeytyvät kaikkiin juonenkäänteisiin. Yksikään kohtaus ei kuvaa puhtaasti joukkojen liikkeitä ja historiallisia prosesseja. Muodoltaan Heaven's Gate on oikeastaan spektaakkeliksi venytetty pienimuotoinen draama. Keskeisiä henkilöitä on kourallinen, päähuomio on Averillin, Ellan ja Naten kolmiodraamassa, eikä Hollywood-spektaakkeleille tyypillistä sivujuonten verkostoa ole. Mutta nostaessaan henkilöiden ympäristön ja olosuhteet radikaalisti esille Cimino vie ihmissuhdekuvaukselta ja juonen kuljettamiselta etuaseman. Tärkeintä ei ole se mihin tarina vie ja mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan katsojaa usutetaan pohtimaan ja analysoimaan, mitä nyt tapahtuu ja miksi.

Siinä missä Kauriinmetsästäjä nähtiin liberaali- ja vasemmistopiireissä oikeistopopulistisena, leimattiin Heaven's Gate marxilaiseksi. Tämä johtui luultavasti vain siitä, että vasemmisto on aina halunnut omia monopolin vähäosaisten puolustamiseen ja änkyräoikeistolle mikä tahansa kapitalismin kritiikki on yhtä kuin kommunismi. Todellisuudessa Heaven's Gate on poliittisesti yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin ohjaajansa: Cimino on ”kunnon amerikkalaisuutta” ihaileva oikeistokonservatiivi ja patriootti, mutta myös sukupuolenvaihdosta moneen kertaan yrittänyt transseksuaali.

Mikä ironisinta, elokuvan mahdollisesti marxilaiseksi tulkittava elementti on juuri edellä kuvaamani kerrontarakenne, jota kriitikot eivät lainkaan oivaltaneet. Ilman sitä elokuva olisi ”vain” kuvaus köyhistä ja rikkaista, eikä tämän teeman käsittely vielä sinänsä ole marxilaista sen enempää kuin kaikki seksiä käsittelevät elokuvat ovat pornoa.


Heaven's Gaten ”marxilaisuus” on yksilöiden esittämistä yhteiskunnallisille oloille, marxilaisittain tuotantosuhteille alisteisessa asemassa. Tämä on varsin yleisluontoista. Ehkä syvemmällä tasolla marxilaista on Ciminon pohjimmiltaan viileä tapa käsitellä historiallista aihetta. Vaikka elokuva on traaginen ja paikoin repivän emotionaalinen, se ei esitä selvää moraalista tuomiota suuntaan tai toiseen. Henkilöiden ja konfliktin vastapoolien liikkeitä määrää yhteiskunnallinen asema. Elokuva houkuttelee katsojan sympatiat pienviljelijöiden puolelle, mutta edes julma karjapohatta Canton ei ole mikään arkkiroisto – hän edustaa luokkansa ajattelutapoja, etuja ja toimintamalleja. Toisaalta pienviljelijöitäkään ei näytetä pyhimyksinä eikä heidän yhteisöään sisäisesti harmonisena; heillä on karkeat tapansa, maanomistukseen liittyvät keskinäiset riitansa ja ryhmien väliset kilpailuasetelmansa.

Rakennetta tarkastelemalla havaitsee myös syklisyyden, kehämäisyyden elokuvan ajassa. Tietenkin Heaven's Gate etenee lineaarisesti aiemmasta tapahtumasta myöhempään, niin kuin kaikki tarinat välttämättä etenevät, jos ne tarinoiksi halutaan mieltää. Mutta etenemisen ohella on toistoa ja paluuta, joiden kautta Ciminon maailman lainalaisuudet vasta hahmottuvat. Pitkin elokuvaa Cimino rakentaa visuaalisia analogioita, toistuvia ja toisiinsa vertautuvia peruskuvia.

Heaven's Gaten alussa, keskikohdassa ja lopussa toistuu tanssin ja piirin kuva. Aluksi juuri valmistuneet opiskelijat tanssivat Harvardin tanssiaisissa sisäkkäisissä kehissä suuren puun ympärillä. Tanssiin liittyy rituaalinen taistelu, jossa miespuoliset opiskelijat kamppailevat puuhun naulatusta seppeleestä ja naiset katselevat kampuksen parvekkeilta. Tämä on akateemisen yläluokan tarkasti säädelty maailma: tanssi on asetelmallista, eikä taistelussakaan ole kyse spontaanista vaan etukäteen sovitusta yhteenotosta. Seppeleen saa lopulta Averill: hän on voittaja, alfauros, joka on saanut lupauksen loistavasta tulevaisuudesta.

Tämä on muutakin kuin kunnianosoitus tanssiaiskohtauksiin mieltyneelle John Fordille. Ylipitkäksi moititun Harvardin tanssiaisjakson tehtävänä on kuvata eliitin maailmaa, sen tapoja ja lainalaisuuksia. Kuvissa korostuvat korkeat seinät ja muurit sekä puut ja vihreä nurmikko. Yliopisto näyttäytyy muusta maailmasta eristettynä paikkana, jonkinlaisena linnakkeen ja salaisen puutarhan välimuotona. Kuitenkaan Cimino ei kuvaa tätä todellisuutta ironisesti, vaan alkujaksossa korostuvat innon ja toiveikkuuden tunnot. Tanssiaisten jälkeinen junamatka Wyomingiin on shokeeraava hyppy keskelle muurien ulkopuolista, raadollista ja väkivaltaista maailmaa. Se muistuttaa Kauriinmetsästäjän siirtymää uneliaasta pienkaupunkimiljööstä Vietnamin sotanäyttämölle.

Keskijaksoon sisältyvä tanssikohtaus ladossa on kuva köyhien itsenäisten pienviljelijöiden Amerikasta. Harvardissa soinut Strauss on siinä vaihtunut traditionaaliseksi maalaismusiikiksi, piiritanssi on vapaamuotoisempaa ja siihen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Mukaan pääsee myös viljelijöitä auttava Averill, vaikka hän edustaakin yläluokkaa. Yhteisön piiritanssin jälkeen Averill ja Ella jäävät tanssimaan kahdestaan; tanssijakso muuttuu näin myös kuvaksi heidän toiveistaan rakkaudesta ja yhteisestä elämästä.

Loppujaksossa piiritanssi on muuttunut piiritykseksi, rituaalisesta taistelusta on tullut oikeaa kamppailua eloonjäämisestä. Kahdessa aiemmissa tanssijaksossa esitellyt yhteiskuntaluokat kohtaavat, kun pienviljelijät piirittävät karjankasvattajien lähettämät palkkatappajat ja hyökkäävät heitä vastaan. Kontrasti varsinkin Harvard-jaksoon nähden luo loppujaksoon pistävää ironiaa. Averillin vuosikurssilaisille pidetyssä valmistujaispuheessa on 1800-luvun kansanvalistusoppien mukaisesti kehotettu heitä viemään sivistys ymmärtämättömien keskuuteen. Nyt Averill toteuttaa tämän lähetyskäskyn Antiikin roomalaisilta lainatulla menetelmällä: hän opettaa viljelijät rakentamaan tukeista eräänlaisia primitiivisiä hyökkäysvaunuja, joiden suojissa he etenevät vastustajiensa asemia kohti. Ja kuten Harvard-jaksossakin, Averill taistelee naisesta. Hän on pyytänyt Ellaa lähtemään kanssaan pois väkivaltaisuuksien jaloista ja aloittamaan uuden elämän muualla. Maanitteluista huolimatta Ella on päättänyt jäädä taistelemaan yhteisönsä rinnalla, ja niinpä Averill päättää osallistua konfliktiin, jossa hän on oikeastaan ulkopuolinen.

***

Keskeisiä teemojaan – sivistyksen haurautta väkivaltaisessa todellisuudessa, yleisten ja yksityisten unelmien romahtamista ja yksilöiden kohtalonomaista sidonnaisuutta yhteiskuntaluokkiinsa – Cimino käsittelee kautta linjan enemmän kuvien ja struktuurin kuin vaikkapa dialogin avulla. Oma lukunsa on henkilökuvaus, joka toisaalta rakentuu kuvien ja struktuurin kautta, toisaalta tukee ja valottaa yleisiä teemoja ja rakennetta. Luultavasti tästä syystä Heaven's Gaten henkilöitä on väärin moitittu ohuiksi ja varjomaisiksi. Henkilökuvaus on pikemminkin ekspressionistista kuin psykologista: visuaalisella tyylillään Cimino houkuttelee katsojaa samaistumaan heihin ja lataa heidän kohtaloihinsa vahvaa tunnesisältöä. Parhaiten tämä ilmenee elokuvan kolmiodraaman jäsenissä: Jim Averillissa, Ella Watsonissa ja Nate Championissa.

Nate on Averillin tavoin ylittänyt oman yhteiskuntaluokkansa rajat, mutta päinvastaiseen suuntaan: Averill on rikas ja yrittää olla köyhä, Nate on köyhä ja yrittää olla rikas. Hän esittelee Ellalle ylpeänä mökkiään, jonka seinät hän on tapetoinut sanomalehdillä. Se on hänen kömpelö yrityksensä tuoda Averillin tavoin sivilisaatio erämaahan. Naten kuolinkohtauksessa karjankasvattajien pyssymiehet sytyttävät mökin tuleen, ja sanomalehden sivut palavat ja irtoavat seinistä mustuneina suikaleina. Samalla muuttuvat tuhkaksi Naten unelmat rakkaudesta ja sosiaalisesta noususta.

Averill puolestaan selviytyy hengissä ja säilyttää yhteiskunnallisen asemansa, mutta voitoksi hänen kohtaloaan ei voi sanoa. Ella, jonka hän on lopultakin saanut itselleen, surmataan karjankasvattajien järjestämässä attentaatissa. Epilogikohtaus näyttää Averillin huvijahdillaan vuosia myöhemmin, vanhana miehenä. Seuranaan hänellä on nainen joka on samannäköinen kuin tyttö, joka elokuvan alussa katseli häntä ihaillen Harvardin kampuksen parvekkeelta. Averill on saanut sen mikä hänelle alussa luvattiin, naisen ja omaisuutta, mutta tavalla joka ei häntä tyydytä. Murtuneena hän kävelee hytistä kannelle katselemaan laskevaa aurinkoa.


Kolmiodraaman hahmoista haurain ja tyyppimäisin on Ella. Hän vaikuttaa toisinaan enemmän Naten ja Averillin fantasialta kuin itsenäiseltä persoonallisuudelta. Ella edustaa puhdasta naiseutta elokuvan muuten kovin maskuliinisessa maailmassa. Hän on ilotyttö, nainen joka saa elantonsa pelkästä naisena olemisesta. Hänellä on naiivi haave rakastaa Natea ja Averillia samanaikaisesti, valitsematta.

Kuitenkin Ella on tavallaan ehjempi ja vahvempi kuin kosijansa. Hän on sitoutunut yhteisöönsä ja seisoo sen rinnalla vaikeimpinakin hetkinä. Eikä hänen halunsa elää kahden miehen kanssa lopulta ole sen mielettömämpi kuin kosijoiden halu ylittää yhteiskunnallinen taustansa ja alkuperänsä. Ellan sisäinen lujuus tulee esiin hänen yrittäessään pelastaa Naten karjankasvattajien kuolemanpartiolta ja johtaessaan myöhemmin viljelijöiden ensimmäistä epätoivoista rynnäkköä.

Nate ja Averill ovat häilyviä, päättämättömiä. Kumpikin valitsee puolensa vasta kun pahin on jo ehtinyt tapahtua. Naten empiminen johtaa hänen kuolemaansa, Averill alkaa organisoida pienviljelijöiden vastarintaa vasta kun he ovat jo kärsineet ankaria tappioita. Averillin luonnetta leimaa henkinen defaitismi, jonka vain toiminta ja kamppailu saavat hetkittäin väistymään. Hän on klassisen koulutuksen saanut idealisti, jonka kova todellisuus on lyönyt sisäisesti. Hän on nähnyt siirtolaisviljelijöiden kurjuuden ja omat opiskelutoverinsa häikäilemättömien karjaparonien riveissä. Sheriffinä Averill edustaa lakia, joka turvaa viljelijöiden oikeudet; Harvardin kasvattina hän edustaa taloudellista valtaa, joka ei näistä oikeuksista piittaa. Hän tajuaa asemansa toivottomuuden ja näkee ainoana vaihtoehtonaan vetäytyä tilanteesta, paeta Ellan kanssa.

Yhtä tuhoisien ristiriitojen kanssa painii elokuvan merkittävä sivuhahmo, John Hurtin esittämä William Irvine, Averillin entinen opiskelutoveri ja karjankasvattajien klubin jäsen. Alkujaksossa hän on vallattoman leikillisesti ja ironisesti esiintyvä brittiläinen esteetti, myöhemmin hän on väsynyt ja alkoholin tuhoama rappeutunut aristokraatti. Hän ei hyväksy karjankasvattajien väkivaltaa muttei osaa tai uskalla kääntyä omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan, ja yrittää olla kaikkien puolella samanaikaisesti. Hänellä on kaikkia muita hahmoja selkeämpi käsitys tapahtumista ja niiden syistä, muttei kykyä ottaa aktiivisen toimijan roolia. Lopun piirityskohtauksessa hän seisoo hölmistyneenä ja juovuksissa keskellä tulitaistelua, kunnes harhaluoti surmaa hänet.

***

Heaven's Gate on elegia monessakin mielessä. Sen melankolinen perusvire kumpuaa päähenkilöiden traagisesta kohtalosta: Nate ja Ella saavat surmansa viljelijöiden ja karjaparonien yhteenotossa ja sen jälkiselvittelyissä, Averill vetäytyy pettyneenä viettämään yltäkylläistä mutta onttoa elämää. Harvassa elokuvassa nuoruuden haaveita ja niiden romahtamista on kuvattu yhtä musertavasti, yhtä katkeransuloisesti.

Ehkä vielä olennaisemmalla tasolla Heaven's Gate on elegia sille, mitä Yhdysvallat olisi voinut olla. Viljelijät, pienkauppiaat ja käsityöläiset edustavat Ciminon elokuvassa toisenlaista Amerikkaa, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja pienen mittakaavan yrittäjyydelle. He elävät itsehallinnollisessa kyläyhteisössä, joka tuo mieleen vuosisataisen talonpoikaiskulttuurin ja joidenkin 1800-luvun utopiasosialistien ajatukset. Elokuvan nimen mukaisesti tämä väestönosa seisoo paratiisin portilla, valmiina lunastamaan heille annetut lupaukset paremmasta ja vauraammasta elämästä. Heidät tuhoaa edistysuskon, rahan ja teknologian Amerikka, ja portti suljetaan heidän edessään.

Juuri kun viljelijät ovat pääsemässä voitolle yhteenotossa, paikalle karauttaa ratsuväen osasto, joka pelastaa karjankasvattajien asemiehet varmalta kuolemalta. Kyseessä on lännenelokuvan yhden tärkeimmistä peruskuvista nurinkääntäminen. Ratsuväki saapuu paikalle viime hetkellä, mutta tällä kertaa pelastaakseen pahat hyviltä.

Klassisessa lännenelokuvassa ratsuväki on aina pelastanut valkoisen, keski- ja yläluokkaisen, protestanttisen Amerikan sitä uhkaavilta voimilta. D. W. Griffithin Kansakunnan synnyssä (1915) ratsuväkeä edustavat Ku Klux Klaanin ratsastajat, jotka pelastavat vanhan etelän, tai sen mitä siitä on jäljellä, vapautettujen neekeriorjien riehunnalta. John Fordin elokuvissa ratsuväki kukistaa uudisraivaajia piirittävät intiaanit.

Heaven's Gatessa ratsuväki pelastaa virallisen WASP-Amerikan (4) ryysyisten viljelijöiden laumalta, joka on saapunut uudelle mantereelle paremman elämän lupausten houkuttelemana. Mutta koska elokuva on kuvattu näiden ”valkoisten intiaanien” näkökulmasta, lopputaistelun päätös on ironinen koko Yhdysvaltain historiaa ja lännenelokuvan lajityyppiä kohtaan.

Tämän takia Ciminon suurteos luokitellaan usein antiwesterniksi, mutta se on useimpia lajityypin edustajia kiinnostavampi. Se ei ole pitkäpiimäinen ja laimea kuten Robert Altmanin McCabe ja Mrs. Miller eikä osoitteleva kuten Clint Eastwoodin Ruoska. Voidaan kysyä, onko se antiwestern lainkaan, vaiko perinteinen western joka on vain kerrottu epäsovinnaisella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Rohkeista ratkaisuistaan huolimatta Ciminon ohjaajanote on lähempänä Fordia kuin Sergio Leonea tai Monte Hellmania.


Elokuvahistoriallisesti Heaven's Gate oli päätepiste lännenelokuvalle, joka oli 70-luvun lopulle tultaessa kadottanut elinvoimansa lajityyppinä. Ciminon hellittämätön historiallinen tarkkuus rooliasujen, ajoneuvojen, rakennusten, aseiden ja välineiden suhteen poikkeaa perinteisten westernien visuaalisesta ilmeestä, ja hänen käsittelytapansa ei hyödynnä ainakaan itsestäänselvimpiä lännenelokuvan konventioita. Westernille tyypillisiä ”lonely ridereita”, yksilösankareita, ei Heaven's Gatessa ole, vaan päähenkilöt ovat epävarmuudessaan ja ristiriitaisuudessaan lähes antisankareita. Lisäksi heidän rinnalleen ja osittain yläpuolelleenkin asetetaan yhteisön yksityiskohtaisesti kuvattu kollektiivinen toiminta. Lopputaistelussa Averill ottaa pakon edessä sankarin ja kansanjohtajan roolin, mutta tämä tapahtuu traagisen myöhään.

80- ja 90-luvulla lännenelokuvia tehtiin vähän, eivätkä ne pääsääntöisesti ole mainitsemisen arvoisia. Viime vuosina on alettu puhua uudesta westernbuumista ja uusista ohjaajista, jotka ammentavat 1960- ja 70-lukujen vaihteen lännenelokuvasta. Ilmiön tähän saakka onnistunein teos, Andrew Dominikin ohjaama Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) on itse asiassa paljonkin velkaa Heaven's Gatelle eeppisessä hitaudessaan, visuaalisessa kokeilevuudessaan ja pyrkimyksessään uudelleentulkita villin lännen myyttejä. On mielenkiintoista nähdä, elvyttääkö uusi ohjaajapolvi jo kuolleeksi julistetun genren. Vaikka niin ei kävisikään, on Heaven's Gate komea sielunmessu lajityypilleen.

Lisäksi se on epäonnistumista ja tragediaa käsittelevä eepos, ”kansakunnan kuolema”, niin kuin Robin Wood sitä nimitti. Se ei klassisten eeposten tapaan kerro sivilisaation rakentamisesta, vaan toisenlaisen sivilisaation menettämisestä. Heaven's Gate on kuvaus siitä, mitä olisi voinut olla, ja hyvästijättö sille. Kuvauksena menetyksestä se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta, lohdun sanomaa tai kohotusta. Se ei myöskään ole syytös; osoittelematta se haastaa pohtimaan, millaisille rakenteille sivilisaatioiden julkisivut perustuvat ja millaisia ristiriitoja ne kätkevät taakseen. Tunnelmaltaan se on kiehtovan ristiriitainen sekoitus kyynisyyttä ja romantiikkaa. Sen harvinaisen avoin naiivius ja vilpittömyys saa tappion ja pettymyksen maistumaan suussa pitkään.



Viitteet:

1 Tässä esseessä puhun kautta linjan Heaven's Gaten pitkästä, 219-minuuttisesta versiosta. Pitkä versio on eheämpi ja vahvempi kuin Ciminon 147-minuuttiseksi lyhentämä versio. Lyhyemmästä versiosta on poistettu kohtauksia, kohtausten paikkoja on muuteltu, ja elokuvaan on lisätty selittäviä dialogiosuuksia ja kertojanääni. Ankara lyhentäminen on johtanut paikoin tökeröihin leikkauksiin, ja elokuvan rytmi on kärsinyt. Cimino on itse sanonut, että ”alkuperäistä” versiotakin on lyhennetty tuotantoyhtiön vaatimuksesta, eikä hän ollut koskaan täysin tyytyväinen liikkeelle laskettuun versioon. Täysin lyhentämätöntä versiota ei todennäköisesti koskaan saada yleisön ulottuville, mutta vuonna 2000 pitkästä versiosta julkaistiin DVD-painos, joka on saatavilla hyvin varustetuista elokuvaliikkeistä tai tilattavissa ulkomailta. Suomeksi tekstitetty pitkä versio on julkaistu VHS-kasettina 1980-luvulla. Lyhennetty versio esitettiin elokuvateatteri Orionissa Helsingissä joulukuussa 2007.

2 Oma rehabilitointiyritykseni saattaa olla myöhästynyt, sillä viime vuosien aikana elokuvaa on nostettu esiin uudelleen, ja se on saanut voimakkaita puolustuspuheenvuoroja arvostetuilta kriitikoilta. Vuonna 2005 pitkä versio näytettiin loppuunmyydyssä esityksessä New Yorkin Museum of Modern Artissa. Näytöstä edelsi Isabelle Huppertin esitelmä. Ranskassa ja Englannissa Heaven's Gaten maine on ollut huomattavasti parempi kuin kotimaassaan.

3 Robin Wood (s. 1931) on englantilais-kanadalainen, myös Yhdysvalloissa vaikuttava elokuvakriitikko. Hän on painottanut kirjoituksissaan 1900-luvun uusia elokuvatutkimuksen perspektiivejä, kuten marxilaista, feminististä ja psykoanalyyttistä luentaa. Wood on myös nostanut esiin usein vähäteltyjä elokuvan muotoja, kuten modernia kauhuelokuvaa. Woodin elokuvatulkinnat ovat parhaimmillaan erittäin oivaltavia ja valaisevia, huonoimmillaan ideologisen dogmaattisuuden läpitunkemia ja lähes hourupäisiä. Hänen ajatuksistaan ja tyylistään antaa osuvan kuvan kirjoitusvalikoima Hollywood Vietnamista Reaganiin (suom. Antti Alanen; Suomen Elokuva-arkisto, 1989). Wood kuuluu Heaven's Gaten puolustajiin, ja em. kirjoitusvalikoima sisältää sitä käsittelevän erinomaisen esseen, joka on vaikuttanut merkittävästi omaan näkökulmaani.


4 Lyhennös sanoista white Anglo-Saxon protestants.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

"Kuolevainen" ennakkotilattavissa























Kymmenes teokseni, esseistinen proosakirja Kuolevainen on nyt ennakkotilattavissa kustantajalta. Ennakkotilaajat saavat kirjan postissa heti ensimmäisinä sen ilmestyttyä, viimeistään viikolla 26 (27.6. - 3.7.). Hinta on huokea 20 €, ja tilaus onnistuu parhaiten kustantajan verkkokaupasta. Arvostelukappaleita kaipaavat voivat lähettää sähköpostia osoitteeseen hxnpress@gmail.com.

Kuolevaisen julkaisee siis tamperelainen Hexen Press, jonka verkkosivut ovat juuri valmistuneet. Hexen on Kuolleen silmät -lehden päätoimittajan Janne Järvisen perustama uusi kustantamo, jonka pääasiallinen ala on kotimainen kauhufiktio, ja joka sen ohella julkaisee myös muuta "groteskia, epätavallista, transgressiivista ja off-beatia kirjallisuutta". Tutustuin Järviseen hänen toimiessaan H. P. Lovecraft - Historiallinen seura Ry:ssä, ja muutama vuosi sitten hän haastatteli minua seuran Kuiskaus pimeässä -lehteen. Viime vuoden loppupuolella näytin hänelle muutamaa uuteen kirjaani sisältyvää lukua, jolloin hän kertoi kustantamohankkeestaan ja kyseli halukkuuttani julkaista kirja Hexenin kautta. Tästä sai alkunsa yhteistyö, jonka tuloksena syntynyt kirja on nyt näkemässä päivänvalon.

Kuolevainen on rakenteeltaan varsin yhtenäinen teos, joka koostuu pikemminkin luvuista kuin erillisistä esseistä, ja siksi sen alaotsikkona onkin "Proosaa". Se on myös kirjoistani ensimmäinen, jossa on kuvitus. Kirjan kuvittaminen teemoihin liittyvillä valokuvilla ja maalauksilla oli kustantajan idea, ja Järvisen esittelemä kuvitusluonnos näytti niin hyvältä, että suostuin siihen oikopäätä. Kirja on siis tarkoitettu paitsi luettavaksi, myös katseltavaksi, ja sen koko visuaalinen ilme on rakkaudella tehty.

Ohessa yksi esimerkki kirjan kuvituksesta, valokuva joka esittää ensimmäisen maailmansodan aikaisen saksalaisen lentolaivueen "maskottia". Sen alla pieni maistiainen tekstistä, lainaus luvusta 6.




"On vaikea kuvitella tapahtumakulkua, jossa oma lajimme havahtui tietoiseksi itsestään ja erkani lopullisesti muusta luomakunnasta. Se tapahtui unohdukseen vaipuneiden sukupolvien aikana. Pimeän tultua edeltäjämme katselivat tähtitaivasta ja tunsivat itsensä pieniksi ja hauraiksi. Eräs muutos heidän käyttäytymisessään antoi varman merkin siitä, että jotain mullistavaa oli tapahtunut. Kun he löysivät jonkun omistaan makaamasta maassa kylmänä ja liikkumatta, he veivät hänet kaukaiseen paikkaan tai hautasivat maahan. Ero muiden eläinten käyttäytymiseen oli selvä: apina saattaa kanniskella kuollutta poikastaan päiväkausia, mikä kertoo pikemminkin hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää, että lajikumppani on kuollut.

Usein tietoisuudesta puhutaan suurena lahjana, joka saa maailman näyttämään runsaammalta, kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta. Englantilaisen psykologin Nicholas Humphreyn mielestä tietoisuus on miltei ”liian hyvää ollakseen totta”. Se on mahdollistanut uuden ja ihmeellisen suhteen niin itseemme kuin kanssaihmisiin. Mutta toiset ovat havainneet, että tietoisuus on kaksiteräinen miekka, jonka toinen kärki suuntautuu kantajaansa. Herää aivan omanlaisensa kauhu, kun ihminen ymmärtää koko tajuntansa elävän rinnakkain biologisen organismin kanssa ja lakkaavan olemasta tämän organismin tuhoutuessa. Tietoisuus tekee meistä ”yksilöitä” ja ”persoonia”, joilla on paitsi menneisyys myös tulevaisuus – mutta samalla se saa meidät tajuamaan, että ainoa varma tulevaisuus on kuolema. Yhtä suurella varmuudella elämä sisältää kärsimystä ja karvaita pettymyksiä, myös tulevaisuudessa, eikä ole mitään objektiivista laskentataulukkoa jonka mukaan voisimme päätellä, ovatko elämän hyvät hetket tuskan arvoisia.

Näkemys, että elämä on hyvää ja elämisen arvoista on ihmismielen default-asetus. Kuten kaikkia optimistisia näkemyksiä, sitä on helppo arvostella mutta mahdoton kumota, sillä viime kädessä se on argumentaation tuolla puolen sijaitseva tunneperäinen asenne. Lisäksi sen johdonmukaisesti hylkäävä joutuisi tekemään itsemurhan tai ainakin elämään äärimmäisessä askeesissa ja pidättäytymään tuottamasta uutta elämää lapsia hankkimalla. Mutta yhtä kaikki elämän arvostaminen vaatii ihmisyyteen yhtä luontaisesti kuuluvan epäilyn vaimentamista. Tietoisuuden kehittyminen on tuominnut ihmisen ristiriitaiseen tilaan, jossa eläminen vaatii tietoisuuden sisällön rajoittamista vaistojen hyväksi."

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kuolevaisen soundtrack












Kymmenes kirjani Kuolevainen ilmestyy kesäkuussa, joko viikon 24 lopulla tai viikon 25 alussa. Teoksen kustantaja on tamperelainen Hexen Press, jonka ohjaksissa on Kuolleen silmät -lehteä päätoimittava Janne Järvinen. Minulla on kunnia olla kustantamon ensimmäisen julkaisun tekijä. Kustantamon verkkosivut aukeavat lähipäivinä, ja samalla kirjani tulee ennakkotilattavaksi. Ilmoitan siitä erikseen tässä blogissa ja Facebook-sivullani. Hexenin Facebook-sivulta löytyy pientä ennakkomainontaa, muun muassa lainauksia sisällöstä.

Ilmestymistä odotellessa voi virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla teemaan sopivaa musiikkia. Alla on lista musiikkikappaleita, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät Kuolevaisen lukuihin ja yleiseen tematiikkaan. Niitä voi kuunnella teoksen ääniraitana. Jokaisen kappaleen kohdalta löytyy Youtube-linkki valitsemaani esitykseen. Sopii kaikille, jotka haluavat synkentää alkukesän päiviä meditaatioilla ihmisen katoavaisuudesta.



King Oliver and His Orchestra: St. James Infirmary



Richard Wagner: Siegfriedin surumarssi


Lou Reed: The Sword of Damocles



Tapio Rautavaara: On aivan sama


Jacques Brel: La Mort


Blind Lemon Jefferson: See That My Grave Is Kept Clean



Iggy Pop: A Machine For Loving


Rezső Seress: Szomorú Vasárnap (nk. ”Unkarilainen itsemurhalaulu”)



Johnny Cash: The Wall


Tom Waits: After You Die


Dmitri Šostakovitš: Jousikvartetto no. 15



Juha Watt Vainio: Kun mä kuolen



sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Puheet Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuudessa















Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuus pidettiin vappuaattona 30.4.2016 Arkadia International Bookshopissa Helsingissä. Oheinen linkki sisältää videotaltioinnin minun ja dosentti Juhani Sarsilan tilaisuudessa pitämistä puheista. Puhuin itse kustantamosta yleensä ja lyhyesti Sanansäilä-valikoimasta. Sarsilan puhe käsitteli Oswald Spengleriä ja Kiukaalta vastikään ilmestynyttä Spengler-suomennosta Ihminen ja tekniikka. Suosittelen erityisesti kuuntelemaan Sarsilan puheen, josta huokuu humanistinen sivistys sanan parhaassa merkityksessä.


Katso video täältä.

Molempia uusia kirjoja voi ostaa Kiuas Kustannuksen verkkokaupasta.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Hännikäinen on Hännikäinen: itsehaastattelu




Minkä vuoksi itsehaastattelu? Onko kyseessä postmoderni temppu vai silkka narsismi?

Mikseivät nekin, mutta itsensä haastatteleminen on myös kirjallinen perinne. Sitä ovat tehneet F. Scott Fitzgerald, Tennessee Williams, Joyce Carol Oates, Ingmar Bergman, Evelyn Waugh, Milan Kundera ja monet muut. Vladimir Nabokov halusi aina haastattelukysymykset etukäteen, ja käytännössä kirjoitti haastattelunsa itse ennen varsinaista haastattelutilannetta. Kerran hän saapui tapaamiseen toimittajan luo, antoi tälle paperinipun ja sanoi: ”Tässä haastattelu. Voit mennä kotiin.” Hän oli kirjoittanut kysymykset ja vastaukset itse.

Olen tehnyt ja kääntänyt monia haastatteluja, ja ollut haastateltavana itse. Samalla haastattelun dynamiikka on tullut minulle tutuksi. Henkilökemia ja kysymysten laatu merkitsevät paljon. Hyvän haastattelijan kanssa haastattelutilanne muistuttaa pikemminkin keskustelua ja voi olla äärimmäisen innostavaa; huonon kanssa se on lähinnä kiinalaista vesikidutusta. Kun haastattelee itseään, yllätysmomentti tietenkin puuttuu, mutta toisaalta saattaa olla, että itselleen joutuu vastaamaan rehellisimmin. Koko kirjailijan työ on pitkälti keskustelua ja väittelyä omien sisäisten ääntensä kanssa, ja itsehaastattelu on tämän prosessin tuomista esiin.

Juuri ilmestyneessä kirjoituskokoelmassasi Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016 on ennenjulkaisematon teksti ”Esseen kirjoittamisesta”. Siinä kerrot kiintyneesi esseemuotoon, ja ettei esimerkiksi romaanin kirjoittaminen kiinnosta sinua. Kuitenkin ihailet monia romaanikirjailijoita ja olet kirjoittanut romaaneja käsitteleviä esseitä.

Melkein kaikki suosikkiromaanini ovat autofiktiivisiä, siis sellaisia, joissa päähenkilö on tavalla tai toisella kirjailijan alter ego. Céline käyttää Ferdinand Bardamuta kertoakseen, miten maailma hänen mielestään makaa. Lukiessani romaania kiinnitän huomiota sen maailmankuvaan, siitä välittyvään kokemukseen maailmasta, en niinkään eläydy tarinaan tai samaistu henkilöihin. Minua kiinnostaa se, mitä kirjoittaja vihaa ja rakastaa, missä hän ei viihdy ja mihin hän kaipaa, kuin se miten hyvin hän osaa pitää jännitystä yllä tai kehittää yllättäviä juonenkäänteitä. Samaten kirjoittajan persoona kiinnostaa minua paljon enemmän kuin yksikään keksitty henkilöhahmo. Esimerkiksi J. G. Ballardin tuotannon kova ydin ovat mielestäni hänen haastattelunsa, joissa hän puhuu omana itsenään, eivät niinkään hänen romaaninsa ja novellinsa.

Useimmat kirjailijat tuntuvat tarvitsevan tarinan ja keksittyjä henkilöitä välikappaleeksi, ja ainakin useimmat lukijat tarvitsevat. Ihmiset haluavat lukea tarinoita, uppoutua niihin ja olla niiden vietävissä. Saisin varmasti enemmän lukijoita, jos upottaisin mietteeni kertomuksiin. Mutta minussa on aivan liikaa opettavaisuutta ja sanomisen halua, että voisin olla hyvä tarinankertoja tai henkilöhahmojen kehittäjä. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi luultavasti hätäisesti romaanin muotoon puettu essee tai pamfletti. Ja sellaista on turha tehdä, sillä kirjallisuudenlaji pitäisi valita esteettisen pakon sanelemana. Jos kirjoittaa vaikkapa runon, siinä pitäisi olla jotakin sellaista jonka voi ilmaista ainoastaan runouden keinoin.

Mutta eikö esseistikin naamioi itsensä rakentamalla tietynlaisen kirjoittajaminän, joka ei ole aivan yhteneväinen hänen todellisen persoonansa kanssa? Olet itse korostanut tätä puolta.

Kyllä, mutta rakentavathan ihmiset myös sosiaalisia minuuksia, joita vaihtavat tiheästi muille puhuessaan. Kun puhumme muille, olemme välillä avoimia, välillä taas olemme ilkikurisia, liioittelemme, ärsytämme tahallamme ja niin edelleen. Esseisti toimii samalla tavoin: hän puhuu suoraan, mutta asentoja vaihdellen. Sikäli hän on vapaampi, ettei hän ole suorassa kontaktissa yleisöön eikä joudu kohtaamaan muiden reaktioita suoraan.

Olet puhunut myös siitä, miten kerronnallisuus ja fiktio ovat kärsineet inflaation. Mitä tarkoitat tällä?

Kertovat rakenteet ovat nykyään läsnä kaikkialla. Mainokset, luontodokumentit, uutiset, kaikki halutaan esittää tarinoina, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on kulttuuria latistava ilmiö, sillä se palvelee lopulta pelkkää ihmisen viihtymishalua. Meitä ei enää kiinnosta mitä sanottavaa jollakulla on, haluamme vain nähdä hänen tekevän nokkelia kerronnallisia temppuja jotka pitävät tylsistymisen loitolla. Sirkushuveja. Edistysuskoa väitetään kuolleeksi, mutta kyllä se selvästi elää ja voi hyvin tässä narratiivisuuden tyranniassa. Kaiken tarinallistaminen luo illuusion, että asioilla on aina siisti positiivinen ratkaisu. Totta kai ihminen luonnostaan hahmottaa monia asioita lineaarisesti, siis kertomuksina, mutta helposti unohdetaan että muunkinlaisia kokemistapoja on. Itselleni on aina ollut selvää, että todellisuus koostuu vähintään yhtä paljon läsnäolosta, toistosta ja kehämäisestä liikkeestä kuin selkeästi etenevistä kertomuksista.

Vihamielisyytesi edistysuskoa, utopioita ja helppojen ratkaisujen illuusiota kohtaan näkyy koko tuotannossasi. Onko se myötäsyntyistä, vai oletko joskus ajatellut eri tavalla?

Olin lukioikäisenä radikaalivasemmistolainen, niin kuin monet sen ikäisenä ovat. Se ei kestänyt kovin kauaa, koska en osannut koskaan aidosti omaksua vasemmistolaista ihmiskuvaa. Kaikissa sosialistisissa aatteissa on läsnä tietty alkumyytti, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta vääränlaiset olosuhteet pilaavat hänet. Se on eri asteisena kaivettavissa esiin kaikista saman kategorian aatteista sosiaalidemokratiasta anarkismiin. Se ei perustu mihinkään oikeaan kokemukseen tai tietoon ihmisen toiminnasta, se on jonkinlaista lapsenuskoa josta halutaan pitää kiinni vaikka mikä olisi. Ymmärrän tarpeen ajatella noin, mutta minusta ei siihen ole.

Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan. Emme tarvitse pelkkää mielihyvää, vaan myös ajoittaista kamppailua ja puutetta. Jos uskoo, että ihminen voi elää harmoniassa ja että maailmasta on poistettavissa kaikki vääryys ja verenvuodatus, silloin orjuuttaa ensin itsensä ja sitten pyrkii orjuuttamaan kaikki muut. Koko todellisuus alistetaan jonkin täydellisyyshaaveen ikeeseen eikä lopulta siedetä vähäisintäkään poikkeamaa ideaalista. Tuollainen ajattelutapa ei sovi yhdellekään luovalle ihmiselle, vaikka juuri luovat ihmiset tuntuvat helpoimmin moisiin haksahtavan.

Sosialismin idea oli alkujaan puolustaa tuottavan työn tekijöitä pääomaa vastaan. Se oli aivan ymmärrettävä reaktio siihen sekasortoon ja räikeään epäoikeudenmukaisuuteen, jota teollistuminen ja 1800-luvun mallinen laissez-faire -kapitalismi olivat monissa maissa tuottaneet. Mutta sittemmin siitä on tullut eräänlaista herätyskristillisyyttä, josta on vain poistettu teistinen ulottuvuus. Se on esimerkiksi valmis antamaan vaikka maailman tuhoutua, kunhan kaikki kolmannen maailman pakolaiset vain pääsevät lännen ruokapatojen ääreen.

Olet julkisissa ulostuloissasi alkanut yhä avoimemmin arvostelemaan kulttuuripiirejä ja kulttuuri-insituutioita. Johtuuko tämä siitä, että sinusta on tullut yhä enemmän persona non grata täkäläisessä kulttuurimaailmassa?

Kyllä. En ole koskaan ollut erityisen pidetty hahmo kirjallisen väen keskuudessa, ja se on näkynyt käytännön tasolla. Vihamiehiä on tullut paljon, ja vuosiapurahaputkeen en ole koskaan päässyt. Mutta nykyään moni sellainenkin, jota olen pitänyt ystävänä tai ainakin luotettavana, on kääntänyt selkänsä ja vähäisetkin rahahanat tuntuvat sulkeutuvan. Sellainen avaa silmät ja suun.

On helppo väittää, että epäsuosioni johtuu mediassakin puiduista öykkäröinneistäni, mutta se ei pidä paikkaansa. Öykkäröinnit ovat lähinnä olleet kätevä tekosyy minun saamisekseni paitsioon, ja olen tietenkin ollut todella hölmö antaessani aseita vihollisten käteen. Kaava menee niin, että ensin ihmistä ajetaan nurkkaan lukemattomin tavoin, ja sitten kun hän menettää itsehillintänsä ja reagoi väärin, hänet sotketaan suohon. Ja jos olisin suudellut oikeita takalistoja ja pysynyt hiljaa poliittisista mielipiteistäni, minulle olisi korkeintaan heristetty vähän sormea. Mietitään 1960-70-lukua: Salamaa, Saarikoskea, Ojaharjua ja muita. Hehän olivat täysiä sikoja. Omat toilailuni ovat olleet pientä kaikkeen silloin tapahtuneeseen verrattuna.

Aiemmin yritin säilyttää jonkinlaisen myönteisen perusnäkemyksen suomalaisesta kulttuurimaailmasta ja pidättäytyä henkilöönmenevästä kritiikistä ja epäkohtien julkisesta esittelystä. Ne olivat sisäpuolella olevan mietteitä; kollegat olivat kuitenkin omaa läheistä viiteryhmää, ja naiivisti uskoin pahimpien ongelmien korjaantuvan pikku hiljaa. Mutta kahden tai kolmen viime vuoden aikana olen kohdannut sen maailman mädännäisyyden niin sanotusti pohjamutia myöten. En ole vuosiin pystynyt lukemaan apurahan saaneiden listoja, noita mielistelijöiden ja mitättömyyksien luetteloita. En tunne olevani mitään velkaa, ja puhun tästä lähin suuni puhtaaksi.

Onko kulttuurimaailma ideologisesti niin ahdasmielinen kuin esimerkiksi jotkut perussuomalaiset antavat ymmärtää?

Ei välttämättä yksilötasolla, mutta kokonaisuutena kyllä. Moni puhuu yksityiskeskusteluissa ihan järkeviä, mutta julkisesti joko vaikenee tai resitoi kiltisti virallisia näkemyksiä. Pelko on levinnyt laajalle: ihmiset pelkäävät jo ennestään vähäisen rahoituksen, työtilaisuuksien ja niin sanottujen ystävien kaikkoamista. Hyvin verkostoituneet lynkkaus- ja boikottifalangit ovat valmiina, jos joku lähtee julkisesti esittämään vääränlaisia näkemyksiä. Saan jatkuvasti kuulla aivan poskettomia juttuja. Vähän aikaa sitten eräs kollega kertoi erään suuren kustantamon hylänneen käsikirjoituksia sillä perusteella, että taloon ei kaivata enää keski-ikäisiä mieskirjailijoita. Toinen kollega yritettiin savustaa ulos luovan kirjoittamisen opettajan paikalta, koska hän oli kirjoittanut maahanmuuttokriittiselle facebook-sivustolle. Jonkinlaisia säröjä tähän jälkistalinistiseen ilmapiiriin on jo tullut, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta sitten kun arvostelijat alkavat esiintyä omilla nimillään ja verkostoituvat keskenään.

Tällä hetkellä jauhetaan kovasti niin sanotusta vihapuheesta, jota maakuntien karvalakkimiehet kohdistavat kulttuurin ja tieteen edustajiin. Se kuulemma uhkaa kulttuuria, sivistystä ja sananvapautta. Mutta kovin harva korotti äänensä silloin kun äärivasemmistolaiset huligaanit ja joukko kulttuuripiirien iilimatoja yrittivät vaientaa minut vuoden 2015 alussa. Jos en olisi itse ryhtynyt pitämään meteliä asiasta, sitä ei olisi noteerannut kukaan. Eikä se touhu ole loppunut vieläkään: vähän väliä kuulee jostakin kulissientakaisesta ”nyt viedään Hännikäiseltä apurahat ja julkaisumahdollisuudet” -hankkeesta, ja kotitaloni seinää käydään toisinaan töhrimässä.

Jotkut ovat kyllä puolustaneet minua avoimesti kaikkia vaientamisyrityksiä vastaan. Esimerkiksi kirjailija Jani Saxell, joka on itse vasemmistolainen, ja kääntäjä-kustantaja Kari Klemelä. Kaikki kunnia näille muutamille suoraselkäisille, mutta jokaista heidän kaltaistaan kohti on lauma niitä, joiden hartain toive on nähdä minut haudattavan elävältä. Ja vielä enemmän löytyy niitä, jotka voisivat avata suunsa ja joiden mielipiteellä saattaisi olla vaikutusta, mutta jotka pitävät jäsenyyttään Keskinäisen Kehumisen Kerhossa (KKK) niin suuressa arvossa, että pysyvät mieluummin vaiti. Ensin mainitsemalleni ryhmälle lähetän sellaisia terveisiä, että nimenne ja typerät, omahyväiset, kaunaiset naamataulunne ovat kyllä tiedossa ja paljastetaan sopivana hetkenä. Jälkimmäiselle porukalle sanon vain, että jos joskus satun paikalle kun joku teistä on hukkumassa jäihin, vilkutan iloisesti ja jatkan matkaa.

Olet aikeissa kirjoittaa jonkinlaisen muistelmateoksen seikkailuistasi 2000-luvun kulttuuri- ja poliittisessa elämässä?

Olen tarkastellut sitä läheltä jokseenkin pitkällä aikavälillä ja tutustunut moniin ihmisiin, ja nyt aika tuntuu kypsältä kirjoittaa siitä. Muistiinpanoja on jonkin verran valmiina. Piirrän siinä muotokuvan aika monesta kirjallisuuselämän vaikuttajasta, kuvaan kustannusmaailman kuvioita, kansallismielisiä piirejä ja tätä mielipideilmaston kiristymistä eräänlaiseksi kulttuurisodaksi. Uskoakseni aika harva on nähnyt viime vuosien kulttuurisotakehityksen yhtä läheltä ja monelta puolelta kuin minä. Sanomattakin on selvää, että kirjassa paljastetaan myös paljon kaikenlaista epämiellyttävää monista yksityishenkilöistä ja organisaatiosta – ja ihan nimillä mainiten. Minulla on pari muutakin kirjaprojektia tällä hetkellä, mutta tämä innostaa eniten, ja se on myös suuritöisin. Sen aion kuitenkin saattaa valmiiksi ja julkaista, vaikka sen jälkeen pitäisi ampua kuula kalloon.

Viittasit nykylinjaa arvostelevien verkostoitumiseen. Olet nyt myös mukana kustannusmaailmassa, kustannustoimittajana hiljattain perustetussa Kiuas Kustannuksessa, joka on läheisessä yhteistyössä muun muassa Sarastus-lehden kanssa. Onko kyseessä jokin oikeistohenkisten kirjailijoiden julkaisukanava?

Kenties sitäkin, mutta mitään yhden asian propagandakustantamoa siitä ei ole tarkoitus tehdä. Projektin eräitä esikuvia ovat brittiläinen Arktos-kustantamo, joka on selvästi oikeistolainen ja nationalistinen, ja amerikkalainen Telos Press, jolla taas on juuret vasemmistolaisessa kriittisessä teoriassa. Molemmilla on tietynlainen agenda, mutta sitä ei noudateta mitenkään yksioikoisesti. Telos julkaisee paljon Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin kaltaisten oikeistoon yhdistettyjen ajattelijoiden teoksia, Arktosilla taas on kustannusohjelmassaan poliittisen materiaalin ohella muun muassa Strindbergiä ja intialaista filosofiaa. Kiuas keskittyy ensi sijassa yhteiskunnalliseen ja filosofiseen materiaaliin. Ensi syksynä on tulossa yksi romaanikin, tosin kovin laajamittaiseen fiktion julkaisemiseen meillä ei tällä hetkellä ole resursseja, vaikka rahoitus onkin muutoin kunnossa.

Pidätkö kulttuurisodan ilmapiiriä yksinomaan epämiellyttävänä, vai näetkö siinä myös myönteisiä puolia?

Kyllä se myös puhdistaa ilmaa ja selkeyttää asioita. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin, mikä lujittaa yhteisöllisyyttä vaikka toisaalta johtaakin poteroitumiseen. Olen sisäisesti siten rakentunut, että kaipaan konfliktin sähköistävää vaikutusta jotta tuntisin eläväni. Paras vaihtoehto olisi tietenkin sivistynyt keskusteluilmapiiri, jossa ajatuksia voisi vaihtaa maailmankuvallisista eroista piittaamatta, mutten näe sellaisen syntymiselle kovin suuria mahdollisuuksia tällä hetkellä. Melko suuri osa suomalaisista tuntuu elävän aivan eri planeetalla ja ymmärtävän monien keskeisten käsitteiden merkityksen aivan eri tavalla kuin minä. Yhtenäiskulttuuri on todellakin kuollut. Lukeneisto on parjannut sitä 80-90-luvuilta saakka, mutta harva taisi tajuta, mitä saamme tilalle. Tällaisten rakenteiden hajoamisen seurauksena ei koskaan ole mikään tilkkutäkkimäinen harmonia, vaan henkinen sisällissota.

Sinulta ilmestyy myöhemmin tänä keväänä toinenkin kirja, esseistinen proosateos Kuolevainen. Eikö kuolemateemasta ole jo sanottu kaikki mahdollinen?

Luultavasti on, mutta niin on kaikesta muustakin olennaisesta. En ole varmaankaan sanonut kirjoissani mitään sellaista, mitä ei olisi jossakin muodossa sanottu joskus aiemmin. Mutta toisaalta kaikki tuntuu tuoreelta, kun sen siivilöi oman näkökulmansa, oman persoonallisuutensa läpi. Se on kirjallisuuden idea, ei niinkään erikoisten keksintöjen tuottaminen. Ja kuolemahan on asia johon jokaisella elävällä on hyvin intiimi ja henkilökohtainen suhde. Se on jotakin äärettömän syvästi omaa, eikä kukaan voi riistää sitä meiltä.

Kuolevaisessa käsittelet ensimmäistä kertaa seikkaperäisesti uskontoa ja suhdettasi siihen. Aiemmin olet lähinnä sivunnut aihetta.

Uskonto on kiinnostanut minua aina, vaikken ole löytänyt ainuttakaan uskontoa, jota voisin tunnustaa. Kristinuskoon minulla on vähän samantapainen suhde kuin vasemmistolaisuuteen: en ole koskaan osannut sisimmässäni hyväksyä sen perustavia opinkappaleita. Kristinusko menetti voimansa sillä hetkellä kun se alkoi ottaa tietyt pääperiaatteensa vakavasti. Nietzsche on kristinuskon keskeisistä kriitikoista ainoa jota kannattaa kuunnella, ja hän oli oikeassa: jotain syvän defaitistista ja alistunutta kristillisyyden pohjavirroissa on. Nöyryys ja lempeys ovat tietenkin hyviä asioita, mutta entä sellaiset ajat, jolloin on välttämätöntä olla ylpeä ja julma? Kristillisiin arvoihin sisältyy yliannostuksen vaara: usko muuttuu helposti fanatismiksi, toivo katteettomaksi haihatteluksi ja rakkaus tuhoisaksi intohimoksi. Tietenkään tällainen ei ole oikein ymmärretyn kristillisyyden mukaista, mutta nämä ovat silti todellisia sokeita pisteitä, eivätkä kristityt ajattelijat ole minusta riittävän rehellisesti käsitelleet niitä.

Kristinuskon ongelmana on myös universalismi. Miksi minkään uskonnon pitäisi, edes ihanteen tasolla, olla tarkoitettu kaikille? Tätä en kykene ymmärtämään. Minulla ei ole romanttisia kuvitelmia antiikin pakanuudesta tai pohjoismaisesta pakanuudesta, mutta yhden asian nämä jo mailleen menneiden uskontojen harjoittajat olivat ymmärtäneet hyvin: jumalat ovat aina tietyn väen, heimon, kansan jumalia. Kun yksi jumala nostetaan ylitse muiden ja koko maailman hallitsijaksi, on kylvetty totalitaarisen ajattelun siemen. Olen arvoiltani ja maailmankatsomukseltani lähempänä eurooppalaista pakanuutta kuin mitään monoteistista uskontoa. Nuorempana olin kiinnostunut katolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, ja jälkeenpäin olen miettinyt, että tämä kiinnostus varmaankin juontui siitä, että näissä kristinuskon haaroissa oli vielä jäljellä paljon pakanallisperäistä ainesta: pyhimykset, perimätieto, mutkikas rituaalisuus... Oppi- ja kirjoituskeskeinen protestanttisuus ei ole koskaan vedonnut minuun.

Kristillinen perinne vaikuttaa minuun tässä kulttuuripiirissä kasvaneena, halusinpa tai en. En lapsellisten ”taistelevien ateistien” tavoin kuvittele, että sen voisi vain heittää pois. Monia tärkeitä taideteoksia ei yksinkertaisesti voi ymmärtää ilman kristillistä kehystä. Mutta selvää on, että kristinuskosta ei enää ole kulttuuria ohjaavaksi voimaksi. Siitä on tullut yksi alakulttuuri muiden joukossa, ja sen piiristä epäilemättä nousee yhä henkisesti valovoimaisia yksilöitä, mutta laajat kansankerrokset eivät enää ota sitä vakavasti. Ja miksi ottaisivatkaan? Kristilliset kirkkokunnat ovat Euroopassa kaikkein innokkaimmin toivottamassa tervetulleeksi islamin, uskonnon jonka harjoittajat vainoavat kristittyjä kaikkialla omassa valtapiirissään. Kenties tässä on kyse jonkinlaisesta marttyyrikompleksista. Henkisenä suuruutena en ainakaan osaa sitä nähdä; se on pelkkää itsetuhoisuutta joka kumpuaa ymmärtämättömyydestä tai hurskastelusta.

Julkaiset tänä vuonna kahdelta eri kustantajalta. Oletko ajatellut tulevaisuudessa vakiintua jonkin tietyn kustantamon talliin?

En osaa sanoa, aika näyttäköön. Uskoisin, että julkaisen suoremmin poliittiset kirjani vastaisuudessa Kiukaan kautta, muunlaiset mistä milloinkin. Kuolevaisen julkaisee Tampereella päämajaansa pitävä uusi kustantamo, joka haluaa vielä hetken pysyä pimennossa yllätysmomentin säilyttääkseen. Minulla on muitakin tulevaisuuden yhteistyösuunnitelmia heidän kanssaan, mutta tuskin kaikki kirjani sopivat heidän linjaansa. Tavallaan on sama, mitä kautta julkaisen, tietyn näkyvyyden ja lukijamäärän saavutan joka tapauksessa. Luulen kuitenkin pysytteleväni pienten ja keskisuurten kustantajien kirjailijana, heidän kanssaan kommunikaatio on mutkattomampaa ja taiteellinen vapaus laajempi. Aloitin urani WSOY:llä vuonna 2002, ja kokemukset sieltä olivat sellaiset, että haluan ehdottoman luotettavan kustannustoimittajan ja takeet suuresta liikkumavarasta ennen kuin uudestaan suostun menemään suureen taloon.

Olen kohdannut monenlaisia vaikeuksia, ja ne tuskin aivan heti päättyvätkään, mutta tärkeimmät asiat ovat jäljellä. Minulla on laaja lukijakunta ja useita toimivia julkaisukanavia. Siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Tietysti olen sellainen luonne, että pusken teokseni vaikka väkisin levitykseen jotain kautta. ”Minä maalaan vaikka paskalla”, julisti Kalervo Palsa, ja se on oikea asenne. Jos katsoo että maailman on syytä kuulla oma sanottava, täytyy vaikka monistaa käsikirjoituksensa ja jakaa sitä Kolmen sepän patsaalla satunnaisille vastaantulijoille, jos ei muuta voi. Sitä minun ei sentään tarvitse tehdä, ja tässä mielessä olen paljon paremmassa asemassa kuin moni muu.

Kiitos haastattelusta.

Kiitos itsellesi.