Vuoden 2018 kohokohdat

Nyt kun vuotta 2018 on jäljellä niin vähän, että suuria yllätyksiä ei liene odotettavissa, on aika tehdä yhteenveto sen huippukohdista kulttuurin saralla. Lista on puhtaasti subjektiivinen.


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Tartun harvemmin kirjaan, jota kaikki ylistävät varauksettomasti, koska yleensä sellaisissa on jotain vikaa. Tämän aloitin aiheen kiinnostavuuden vuoksi, ja pakko sanoa että on kyllä erittäin hyvä. Svetlana Aleksijevitš on kirjoittanut lukuisten ihmisten haastattelujen pohjalta moniäänisen, dokumentaarisen kirjan, joka asettuu samaan jatkumoon Sodan ja rauhan ja Vankileirien saariston kanssa. Kirjailija haastattelee eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksista tulevia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet Neuvostoliitossa ja kokeneet sen hajoamisen. Ääneen pääsevät erityisesti "tarpeettomat", joiden on syystä tai toisesta mahdoton sopeutua henkisesti uuteen järjestykseen. Neuvostoihmisen loppu on traaginen, koominen ja brutaali. Varsinkaan niiden, jotka haluavat ymmärtää nyky-Venäjää ja sen mentaliteettia, ei kannata jättää tätä väliin.


John Gray: Seven Types of Atheism
Luultavasti älykkäin ateismista koskaan kirjoitettu kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Gray aloittaa esityksensä purkamalla osiin koko ateismin käsitteen: yksiselitteisesti määriteltävää ateismin perinnettä ei ole olemassa sen enempää kuin yksiselitteisesti määriteltävää uskonnollisuuttakaan. Se, mitä länsimaissa pidetään ateismina, on käytännössä sidoksissa monoteismiin. Uskon puute tai uskosta kieltäytyminen ei sekään kelpaa ateismin määritelmäksi, koska uskominen ei ole mitenkään olennaista monissa uskonnollisissa traditioissa. Näiden päätelmien jälkeen Gray käy läpi seitsemän erilaista ateistisen ajattelun tyyppiä, päättäen siihen joka on lähinnä hänen omaa näkemystään. Hän hylkää kaikki ateismin muodot, jotka korvaavat transsendentin uskonnon jollakin maallisella uskomusjärjestelmällä, kuten uskolla edistykseen, tieteeseen tai ihmisyyteen.


Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
Keskisarja päivittää vakuuttavasti Aleksis Kiven elämän ja tuotannon tämän vuosituhannen lukijalle. Kirja on myös valaiseva ajankuva ja rakkaudentunnustus suomen kielen elinvoimalle.


Ari Aster: Hereditary
Arvostelin Ari Asterin kunnianhimoisen esikoiselokuvan tuoreeltaan tässä blogissa, ja uudelleen pääsin näkemään sen vasta vuoden loppumetreillä. Kuten aavistelin, Hereditary on aivan liian monimutkainen elokuva sisäistettäväksi ensimmäisellä katselukerralla. Hyvin vähän sanotaan suoraan, varsinainen idea perustuu vihjeille joita ripotellaan sinne tänne pitkin tarinaa. Ne pitää sitten koota itse, mitään loppuyhteenvetoa ei anneta. Jonkinlainen perehtyneisyys okkultismiin auttaa siinä, muttei ole välttämätöntä. Tarkkaavaisuus ja kyky sisäistää symbolista ilmaisua riittää. Tietysti monelta nykykatsojalta on liikaa vaadittu, että elokuvaa pitäisi omatoimisesti tulkita ja avata, mutta itse nostan tämän takia hattuani vielä vähän korkeammalle kuin aiemmin. "Hereditary" on todellinen helmi, joka kestää aikaa.


Neil Young: Songs for Judy
Archives-julkaisusarjaa jatkava tuplavinyyli koostuu legendaarisen vuoden 1976 kiertueen akustisista osuuksista ja kuulostaa äärimmäisen hyvältä. Kappalevalikoima on sekoitus vanhoja standardeja ja tuolloin vielä julkaisemattomia kappaleita, ja kaikesta kuulee että laulaja elää yhtä parhaista luomiskausistaan. On omanlaisensa taito esittää omia sävellyksiään riisuttuina versioina ja löytää niistä aina jotain uutta, ja sen Young hallitsee. Esimerkiksi pianolla esitetty "A Man Needs A Maid" kuulostaa paremmalta kuin mikään muu levyltä kuulemani versio.

Thomas Ligotti: Pessimismi ja paradoksi

Maanantaina 29.10. pidettiin Tieteiden talolla Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari, jonka teemana on epäkuolleet. Itse en valitettavasti ehtinyt paikalle, mutta vaimoni ehti, ja teki luennoista laajat muistiinpanot, joiden lukeminen innoitti tähän blogipäivitykseen.

Epäkuolleet - siis kummitukset, vampyyrit, zombit, mitä näitä nyt on - ovat perusmateriaalia niin kansanperinteessä kuin yliluonnollisissa kauhukertomuksissa. Epäkuolleen käsite on sinänsä oivallinen. Reaalimaailmassa on eläviä ja kuolleita, epäkuollut sijoittuu näiden kategorioiden ulkopuolelle - se on joku, jonka pitäisi olla kuollut. Aiheesta on kirjoittanut paljon yhdysvaltalainen Thomas Ligotti, ja julkaisenkin tässä käännöksen hänen aihetta sivuavasta esseestään "Pessimismi ja paradoksi". Teksti on johdanto Ligottin kirjaan "The Conspiracy Against the Human Race" (2010), ja käännökseni on muutaman vuoden takaa. "Medusan kasvoissa" kirjoitin Ligottista laajalti, ja käännös on osa laajempaa Ligotti-käännösprojektia, jonka kimppuun pääsen toivoakseni palaamaan lähikuukausina.




***


Tutkielmassaan The Nature of Evil (1931) Radoslav A. Tsanoff siteeraa ytimekästä mietettä, jonka saksalainen filosofi Julius Bahnsen kirjasi muistiin 17-vuotiaana vuonna 1847. "Ihminen on itsetietoinen ei-mikään," Bahnsen kirjoitti. Vaikka näitä sanoja pitäisi nuorukaismaisina ja pikkuvanhoina, ne kuuluvat lajimme ja sen pyrkimysten halveksunnan ikivanhaan traditioon. Yhtä kaikki, vallitsevat tunteet inhimillisiä pyrintöjä kohtaan sijoittuvat tavallisesti jonnekin varauksellisen hyväksynnän ja kovaäänisen rehentelyn väliin. Pääsääntöisesti jokaiselle, joka haluaa kuulijoita tai edes paikan yhteiskunnassa, sopii seuraava ohje: "Jos et osaa sanoa jotain positiivista ihmiskunnasta, sano jotain epämääräistä."

Bahnseniin palatakseni, hänestä tuli ajattelija jolla ei ollut mitään positiivista eikä epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta, ja joka myös päätyi tylyyn käsitykseen kaikesta olemassaolosta. Kuten monet jotka ovat aluksi kokeilleet onneaan metafysiikassa, Bahnsen julisti että päinvastaisesta vaikutelmasta huolimatta kaikki todellisuus on ilmausta yhtenäisestä, muuttuvasta voimasta - kosmisesta liikkeestä, jota lukuisat filosofit ovat kuvailleet lukuisin eri tavoin. Bahnsenille tämä voima ja sen liike olivat luonteeltaan hirvittäviä ja johtivat umpimähkäisen teurastuksen ja yleisen verenvuodatuksen läpitunkemaan maailmankaikkeuteen. Lisäksi "universumissa Bahnsenin mukaan" ei ole koskaan ollut merkkiäkään suunnasta tai suunnittelusta. Alusta saakka se oli näytelmä vailla juonta ja jonka näyttelijät olivat vain tarkoituksettoman itsensäsilpomisvietin toteuttajia. Bahnsenin ajattelussa kaikki on kietoutunut sekasortoiseen verenvuodatuksen fantasiaan. Kaikki repii itseään irti kaikesta muusta... ikuisesti. Tämä olemattomuuden sekasorto jää kuitenkin huomaamatta melkein kaikilta siihen osallistuvilta. Esimerkiksi luonnossa mikään ei tiedä osallisuudestaan verilöylyjen festivaaliin. Ainoastaan Bahnsenin itsetietoinen ei-mikään voi tietää mitä on meneillään ja järkkyä juhlivan kaaoksen vavahteluista.


***

Kuten kaikki pessimistiset filosofiat, Bahnsenin näkemys olemassaolosta jonakin outona ja kammottavana jäi vaille vastakaikua itsetietoisten olemattomuuksien joukossa, jolta hän haki hyväksyntää. Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelyistä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille. Näinkin kuriton tapa käyttää rationaalista ja irrationaalista (en tarkoita, että ne olisivat erotettavissa toisistaan) on peräisin filosofisesta tutkielmasta, jossa esitetään häiritseviä ajatuksia siitä, millaista on kuulua ihmisrotuun. Mutta tässä viheliäisyyden alkusoitossa ei pidä kertoa liikaa. Tässä vaiheessa tarvitsee vain sanoa, että kyseinen filosofi piti suurta osaa ihmiselämästä tragediana, jota ei olisi välttämättä tapahtunut ilman erästä yksittäistä onnettomuutta: tietoisuuden kehitystä - kaikkien kauhujen esivanhempaa. Hän myös kuvasi ihmisen ristiriitaisena olentona, jonka jatkuvuus vain pahentaa sen ahdinkoa, mutanttina jossa ruumiillistuu paradoksin vääristynyt logiikka - tosielämän paradoksina eikä hutiloiden laadittuna epigrammina.


***

Jo ylimalkainenkin tarkastelu osoittaa, etteivät kaikki paradoksit ole samanlaisia. Jotkut ovat pelkästään retorisia, niissä on jokin ilmeinen looginen ristiriita, joka taitavalla jongleerauksella voidaan ymmärrettävällä tavalla ratkaista tietyn viitekehyksen sisällä. Kiinnostavampia ovat ne paradoksit, jotka piinaavat käsityksiämme todellisuudesta. Tyypillisessä yliluonnollisessa kauhukertomuksessa henkilöhahmo törmää paradoksiin niin sanoakseni lihassa, ja hänen on kohdattava se kasvokkain tai romahdettava kauhusta tämän ontologisen perversion edessä - jonkin jota ei pitäisi olla, mutta joka silti on. Kuuluisimpia esimerkkejä elävästä paradoksista ovat "epäkuolleet", nuo ikuista maanpäällistä elämää himoitsevat kävelevät kalmot. Mutta se, jatkuuko niiden elämä loputtomiin vai päättääkö sen sydämen läpi isketty seiväs, ei ole olennaista. Tavattoman merkittävää on se, että sellaisia mahdottomia olentoja voi yhtäkkiä olla olemassa. Muita esimerkkejä paradoksin ja yliluonnollisen kauhun yhteen hyytymisestä ovat luontoaan vastaan rikkovat liikkumattomat olennot. Kenties oivallisin esimerkki tästä ilmiöstä on sätkynukke, joka murtautuu vapaaksi langoistaan ja alkaa liikkua itsestään.

Mietitäänpä hetken ajan joitakin sätkynukkien ominaisuuksia. Nukentekijä valmistaa ne sellaisiksi kuin ne ovat, ja nukkemestari liikuttelee niitä tahtonsa mukaan. Käsittelen tässä nukkeja, jotka tehdään meidän näköisiksemme, muttei koskaan niin pikkutarkasti, että erehtyisimme pitämään niitä ihmisinä, paitsi kenties kostean kellarin tai sotkuisen ullakon hämärässä. Meidän täytyy tietää, että sätkynuket ovat sätkynukkeja. Siitä huolimatta saatamme säikähtää niitä. Sillä jos katsomme sätkynukkea tietyllä tavalla, meistä saattaa joskus tuntua että se katsoo takaisin, ei niin kuin ihminen katsoo, vaan niin kuin nukke. Se saattaa jopa näyttää siltä kuin olisi heräämäisillään eloon. Tällaisina lievän hämmennyksen hetkinä puhkeaa psykologinen ristiriita, aistimuksen riitasointu joka lähettää olemisemme läpi yliluonnollisen kauhun kouristuksen.

Yliluonnollisen kauhun sisartermi on "outo". Molemmat termit ovat osuvia viitatessaan ei-inhimillisiin muotoihin, jotka huvittelevat jäljittelemällä inihimillisiä ominaisuuksia. Molemmilla saatetaan myös viitata näennäisen eläviin muotoihin jotka eivät ole miltä näyttävät, kuten epäkuolleisiin - irvokkaisiin paradokseihin, olentoihin jotka eivät ole yhtä eivätkä toista, tai, mikä vielä kummallisempaa ja pelottavammalla tavalla yliluonnollista, ovat kahta asiaa samanaikaisesti. Olipa yliluonnollisia ilmestyksiä oikeasti olemassa tai ei, ne ovat jo käsitteenä kauhistuttavia, sillä uskomme elävämme luonnollisessa maailmassa, joka kyllä saattaa olla verilöylyjen festivaali, mutta vain fysikaalisessa eikä metafyysisessä mielessä. Tämän takia samaistamme säännönmukaisesti yliluonnollisen kauhuun. Ja elävä sätkynukke ilmentäisi juuri sellaista kauhua, sillä se tekisi tyhjäksi kaikki luonnollisen fysikalismin käsitykset ja sallisi kaaoksen ja painajaisen metafysiikan. Se olisi edelleen sätkynukke, mutta mielellä ja tahdolla varustettu sellainen, inhimillinen sätkynukke - terveen järjen kannalta vielä häiritsevämpi paradoksi kuin epäkuolleet. Mutta se ei näkisi asiaa niin. Inhimilliset sätkynuket eivät pitäisi itseään sätkynukkeina lainkaan, sillä niille olisi annettu tietoisuus, joka herättäisi niissä horjumattoman varmuuden aivan erityisestä asemasta koko luomakunnassa. Heti kun alkaa tuntea pärjäävänsä omillaan - tekevänsä liikkeitä ja ajattelevansa ajatuksia, jotka näyttävät olevan omasta itsestä lähtöisin - ei enää voi kuvitella olevansa muuta kuin oma herransa.

Meitä esittävinä kuvina sätkynuket eivät ole tasavertaisia kumppaneitamme maailmassa. Ne ovat näyttelijöitä omassa maailmassaan, joka on oman maailmamme sisällä ja heijastaa sitä. Mitä näemme tuossa heijastuksessa? Vain sen mitä haluamme, mitä kestämme nähdä. Itsepetoksen ennaltaehkäisevän lääkkeen avulla pidämme piilossa sen mitä emme halua päästää päähämme, aivan kuin kavaltaisimme itseltämme liian kauhean salaisuuden. Elämämme on tulvillaan hämmentäviä kysymyksiä, joihin jotkut yrittävät vastata ja jotka muut jättävät huomiotta. Alastomia apinoita tai lihaksi tulleita enkeleitä voimme uskoa olevamme, muttemme inhimillisiä sätkynukkeja. Näitä lajimme kuvastajia ylempiarvoisina voimme liikkua vapaasti ja puhua milloin haluamme. Uskomme pärjäävämme omillamme, ja jokaista toisin väittävää pidetään mielipuolena tai jonakuna, joka tahtoo upottaa meidät kauhun koneistoon. Kuinka voisi ottaa vakavasti nukkemestarin, joka on astunut toiselle puolelle?

Kun sätkynuket ovat esittäneet näytelmänsä, ne menevät takaisin laatikkoonsa. Ne eivät istu nojatuolissa lukemassa kirjaa, silmät pyörien kuin marmorikuulat sanojen yllä. Ne ovat vain esineitä, niin kuin ruumis arkussa. Jos ne milloinkaan heräisivät eloon, maailmamme olisi paradoksi ja kauhistus missä kaikki olisi epävarmaa, myös se, olemmeko vain inhimillisiä sätkynukkeja.

Kaikki yliluonnollinen kauhu käyttää hyväkseen uskomuksiamme siitä, mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi olla olemassa. Kuten tiedemiehet, filosofit ja hengelliset hahmot ovat osoittaneet, päämme on täynnä illuusioita. Asiat, mukaanlukien ihmiselämän asiat, eivät välttämättä ole miltä näyttävät. Kuitenkin tiedämme varmuudella yhden asian: eron luonnollisen ja luonnottoman välillä. Tiedämme myös, ettei luonto tee niin pahoja kömmähdyksiä että sallisi asioiden suistua yliluonnollisuuteen. Jos se tekisi moisen kömmähdyksen, tekisimme kaiken voitavamme haudataksemme tiedon siitä. Mutta meidän ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, luonnollisia kun olemme. Kukaan ei voi todistaa, että elämämme tässä maailmassa on yliluonnollista kauhua, eikä saada meitä epäilemään että se voisi olla. Kuka tahansa voi kertoa sen - varsinkin se, jonka sepittämissä kirjoissa oletetaan yliluonnollisen, kummallisen ja kauhistuttavan paradoksaalisen olevan olennainen osa luontoamme.

Kirje vihollisille

Rakkaat viholliset,


Olen teille kiitollinen paljosta. Olette ehtymätön innoituksen lähde, jota ilman tuotantoni olisi luultavasti suppeampi tai ainakin tylsempi.

Antti Nylén kirjoitti aikoinaan, että ”korkeakirjallisuutta on vain kusipäiden armosta” ja että ”jokaisella hyvällä runoilijalla on oma kusipäänsä, oma muusansa”. Minulla on tällaisia muusia lukuisia, siksi kirjoitan monikossa, teille kaikille kollektiivisesti. En yksilöi, tunnistatte varmasti itsenne.

Useimpien kirjailijoiden viholliset ovat turvallisen välimatkan päässä. He eivät aiheuta vakavaa vahinkoa, korkeintaan kirjoittavat ikävästi kritiikissä tai kolumnipalstalla. Tässä olen poikkeus. Vihamielisyys minua kohtaan on vähintäänkin puolijärjestäytynyttä. Te, rakkaat viholliset, olette hyvin verkostoituneita ja pohditte aktiivisesti keinoja työni hankaloittamiseksi.

Niinpä minun on varottava, ettei valtanne kasva niin suureksi, että elämästäni tulisi aivan mahdotonta. Tähän maailman aikaan se on aivan konkreettinen uhka.

Äskettäin onnistuitte yhdessä manööverissä, nimittäin edustamani kustantamon sulkemisessa Helsingin kirjamessujen ulkopuolelle. Mutta tietenkin se oli vain sivuseikka. Varsinainen tavoitteenne oli Kiukaan työntäminen syvälle marginaaliin ja sen toiminnan näivettäminen. Siinä te epäonnistuitte niin pahasti kuin ylipäätään on mahdollista.

Olen toiminut Kiukaalla kustannustoimittajana sen perustamisesta lähtien, alkuvuodesta 2016. Roolini on sama kuin kirjallisen johtajan isommissa kustannustaloissa. Teen julkaisupäätökset, päätän kirjallisesta linjasta ja hoidan suhteita mediaan. Tämän vuoden keskeinen tavoitteeni oli Kiukaan nostaminen rajatun porukan suosiosta laajemmin tunnetuksi kustantamoksi. Onnistuin siinä paremmin kuin uskalsin odottaa, teidän ansiostanne.

Kun tieto kirjamessujen päätöksestä tuli julkisuuteen, Kiukaasta tuli messuviikon puhutuin kustantamo. Kukaan kirjallisuutta seuraava ei voinut olla kuulematta siitä. Kiukaan kotisivut ja verkkokauppa kaatuivat liiallisen kävijämäärän takia. Tapaukseen otettiin kantaa sosiaalisessa mediassa ja lehtien palstoilla. Sain lukuisia haastattelupyyntöjä, kollegoiden ja yksityishenkilöiden yhteydenottoja.

Helsingin kirjamessut on jättimäinen massatapahtuma, jonka kurimuksessa Kiukaan myyntipöytä muiden pienkustantamoiden joukossa olisi jäänyt vaille kummempaa huomiota. Nyt kaikki tietävät kustantamon, jota ei haluttu Helsingin messuille. Kiinnostus Kiukaan kirjoja kohtaan ei ole koskaan ollut näin suurta.

Miten meni, noin niinku omasta mielestä?

Ettekö te todella käsitä, kuinka monessa liemessä minut on keitetty ja kuinka monesta narusta voin vetää joutuessani hankaluuksiin?

Useimmat ihmiset väsyvät ja lannistuvat kun heitä vastaan hyökätään. He vaikenevat, vetäytyvät, irtisanoutuvat, pyytelevät anteeksi. Minä puolestani saan lisää virtaa. Niin sähköistävä on oikeutetun taistelun vaikutus, että tavanomaiset ruumiintarpeet lakkaavat vaivaamasta. Kirjamessujupakan ensimmäisen viikon aikana nukuin pari kolme tuntia yössä ja söin vain pitääkseni verensokerin riittävällä tasolla. Käytin kaiken aikani tiedotteiden laatimiseen, median seuraamiseen, yhteydenpitoon eri ihmisten kanssa ja kirjatilausten käsittelyyn. Eikä se edes ollut kovin vaikeaa. Eniten teki mieli viinaa, mutta jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, ettei voimakkaan henkisen paineen alaisena pidä korkata.

Ettekö te todella käsitä, että minut saa luovuttamaan vain ampumalla kuulan kallooni? Enkä oikein usko, että teistä olisi salamurhaajiksi.

Osaan hyödyntää kaikentyyppistä julkisuutta ja käyttää likaisia keinoja. Kunniaan, reiluuteen ja hyviin tapoihin liittyvät säännöt eivät sido minua kohdallanne, koska ette itsekään sellaisia noudata. Teidän kohdallanne minulle riittää yksi perussääntö: lyö takaisin niin lujaa kuin resurssit vain sallivat.

Älkää hurskastelko, että teen ”henkilöön meneviä” hyökkäyksiä. Totta helvetissä minä hyökkään henkilöitä vastaan silloin kun minun henkilöäni vastaan hyökätään. Asiat menevät henkilökohtaisiksi silloin, kun yritätte vaikeuttaa työtäni tai vahingoittaa mainettani. Solzhenitsyn sanoi, että ihmisen tappaa pyöveli, ei syyttäjä, ei tuomari eikä valamiehistö. Tekään ette voi kyyristellä arvojenne, instituutioittenne tai nimimerkkienne takana loputtomiin.

Olette toki onnistuneet ulottamaan huutosakkivallan kulttuurielämään. Olette myös osoittaneet, että teitä vastaan on pakko puolustautua oikeusteitse. (Kuluneen kahden viikon aikana olen tehnyt yhden rikosilmoituksen ja muista juridisista asioista neuvotellaan yhä.) Mutta luuletteko hyötyvänne tästä pitkällä aikavälillä?

Ihmiset eivät ole typeriä. Ainakaan he eivät ole yhtä typeriä kuin te. Suurin osa suomalaisista ymmärtää kyllä, että te ette ole oikeuden, avoimuuden ja demokratian puolella. Mitä pidemmälle menette, sitä suuremmaksi ymmärtävien joukko kasvaa. Käytätte keinoja ja vakiinnutatte käytäntöjä, joita voidaan poliittisen tuulen kääntyessä käyttää myös teitä vastaan. Ja valitsemallanne tiellä voi kulkea kauemmaskin.

Jos olisi pakko valita kahden pakkovallan välillä, ottaisin paljon mieluummin Francon ja Pinochetin mallin kuin teidän anarkotyrannianne. Mieluummin näen teitä pudotettavan helikopterista mereen kuin suostun siihen, että kaikki julkinen puhe ja toiminta alistetaan ilmiantajaverkostojenne valvontaan. Ja jos todella haluatte kärjistää poliittiset erimielisyydet avoimen konfliktin asteelle, muistakaa tämä: vastapuolella on väkeä, jolla on aseita, sotilaskoulutusta, itsepuolustustaitoja. Teidän puolellanne on väkeä, joka ei tiedä kumpaa vessaa pitäisi käyttää.

En elättele toiveita, että viisastuisitte näistä sanoista. Teitä ympäröi ideologinen sumuverho, joka paitsi estää pragmaattiset ratkaisut, myös peittää näkyvistänne sen tulevaisuuden, jota olette itse itsellenne rakentamassa. Niinpä aion vain jatkaa samoin kuin tähänkin saakka, ja odottaa. Taistolaisaika ei kestänyt loputtomiin, eikä edes Neuvostoliitto. Kun olen istunut joen varrella tarpeeksi kauan, näen ennen pitkää ruumiittenne kelluvan alavirtaan.

William Hazlitt: Vihaamisen ilosta

Oheinen teksti on suomennokseni William Hazlittin esseestä "On the Pleasure of Hating". Se on alkujaan ilmestynyt Kerberoksen numerossa 4/2009. Koska kyseessä on yksi suosikkiteksteistäni englanninkielisessä kirjallisuudessa ja koska Hazlitt kuuluu aikansa mielenkiintoisimpiin älymystön edustajiin, julkaisen käännöksen myös täällä, hieman editoituna aiemmasta.

William Hazlitt (1778-1830) oli englantilainen kirjailija, kriitikko, taidemaalari ja yhteiskunnallinen kommentaattori. Esseistinä hänet mainitaan usein samassa lauseessa Samuel Johnsonin ja George Orwellin kanssa, ja häntä on pidetty Britannian ensimmäisenä tärkeänä teatteri- ja kirjallisuuskriitikkona. Nykyään hänen tuotantoaan tunnetaan huonosti, vaikka Englannissa onkin hiljattain herännyt jonkinlainen uusi Hazlitt-kiinnostus. Englantilaisena romantikkona hän on jäänyt maineeltaan ystäviensä ja aikalaistensa John Keatsin, Percy Shelleyn, Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin varjoon.

Irlantilaissyntyinen Hazlitt tutustui Lontoossa asuessaan radikaaleihin poliittisiin ajatuksiin, ja valistusfilosofien tuotanto vaikutti häneen suuresti. Suuri osa hänen tuotannostaan on ajankohtaisia poliittisia aiheita kuten korruptiota ja vaalijärjestelmää käsitteleviä pamfletteja ja kiistakirjoituksia. Hänestä kehittyi myös merkittävä Shakespeare-tuntija, ja vuonna 1817 hän julkaisi tämän henkilöhahmoja käsittelevän tutkielmakirjan "Characters of Shakespeare".

Parhaiten Hazlitt tunnetaan kuitenkin esseistään, joista osa liittyy ajankohtaisiin aiheisiin ja osa on montaignelaisia mietelmäesseitä. Jälkimmäisiin kuuluu oheinen ”Vihaamisen ilosta” (On the Pleasure of Hating, 1823). Se on Hazlittin kirjoituksista ehkä pessimistisin ja sapekkain. Sen terävin kärki kohdistuu Ranskan vallankumouksen herättämään yltiöoptimistiseen käsitykseen ihmisluonnosta. Hazlitt on siinä hyvin kriittinen valistuksen arvomaailmaa kohtaan, vaikka pysyikin sille uskollisena kuolemaansa saakka. Teksti on myös hänen henkilökohtaisimpiaan: hän käy siinä läpi ystävyyssuhteitaan ja esittää purevia huomioita useimmista vanhoista ystävistään ja kollegoistaan.



***


Huoneeni lattiamattoa pitkin ryömii hämähäkki (ei se, jota on niin taitavasti käytetty vertauskuvana ihailtavissa Säkeissä hämähäkille, (1) vaan toinen saman uljaan suvun edustaja). Se vipeltää silmittömällä kiireellä, se nilkuttaa kömpelösti minua kohti, se pysähtyy – se näkee jättimäisen varjon edessään, ja tietämättä perääntyäkö vaiko edetä, tarkastelee jättimäistä vihollistaan – mutta koska en kavahda pystyyn ja tarraa kiinni tuohon harhailevaan lurjukseen, niin kuin se itse tekisi onnettomalle kärpäselle, se rohkaistuu ja uskaltautuu jatkamaan eteenpäin samanaikaisesti viekkaana, häikäilemättömänä ja pelokkaana. Kun se ohittaa minut, nostan mattoa avustaakseni sen pakoa, olen iloinen päästessäni eroon kutsumattomasta tunkeilijasta, ja sen mentyä muisto saa minut värisemään. Lapsi, nainen, klovni tai vuosisadan takainen moralisti olisi murskannut pikku ryömijän hengiltä – minun ajatteluni on ohittanut tuon vaiheen. Minulla ei ole mitään otusta vastaan, mutta silti sen näkeminenkin inhottaa. Pahansuopuuden henki säilyy, vaikkei sitä käytännössä toteuttaisi. Opimme hillitsemään tahtomme ja pitämään julkiset tekomme inhimillisyyden rajoissa kauan ennen kuin saamme pakotettua tunteemme ja mielikuvamme yhtä lempeiksi. Luovumme vihamielisyyden ulkoisista osoituksista, raa'asta väkivallasta, muttemme pääse eroon sen perusolemuksesta tai periaatteesta. Emme tallaa kyseisen pikku eläinparan päälle (sellainen vaikuttaisi barbaariselta ja säälittävältä!) mutta katsomme sitä eräänlaisen mystisen kauhun ja taikauskoisen inhon vallassa. Tarvitaan toiset sata vuotta kaunopuheisia kirjoituksia ja ankaraa ajattelua, että parantuisimme ennakkoluuloista ja tuntisimme tuota pahaenteistä heimoa kohtaan jonkinlaista inhimillistä myötätuntoa sille itselleen ominaisen epäluulon ja myrkyllisyyden sijaan.

Luonto näyttää (mitä enemmän sitä katsoo) koostuvan antipatioista: ellei meillä olisi mitään vihattavaa, menettäisimme itse ajattelun ja toiminnan lähteen. Elämä muuttuisi seisovaksi vedeksi, elleivät ihmisten riitasointuiset halut, vallattomat intohimot, saisi sitä väreilemään. Kohtalomme valkea juova kirkastetaan (tai saadaan näkyviin) tekemällä kaikesta sen ympärillä mahdollisimman synkkää; niin sateenkaari piirtyy pilven ylle. Onko se ylpeyttä? Onko se kateutta? Onko kyseessä vastakohtaisuuden mahti? Mutta niin vain on, että ihmismielessä piilee salainen viehtymys, hinku pahaan, ja että se löytää kieroutunutta mutta siunattua iloa pahanteosta, joka on milloinkaan ehtymätön tyydytyksen lähde. Puhdas hyvyys väljähtyy nopeasti ilman vaihtelua ja elinvoimaa. Tuska on katkeransuloista, eikä siitä koskaan saa kyllikseen. Pieni liika-annos muuttaa rakkauden välinpitämättömyydeksi tai inhoksi: vain viha on kuolematonta. Emmekö huomaakin tämän periaatteen pätevän kaikkialla? Eläimet piinaavat ja kiusaavat toisiaan armotta; lapset tappavat kärpäsiä huvikseen; jokainen lukee sanomalehdestä onnettomuudet ja rikokset kuin vitsin loppuhuipennuksena; koko kaupunki säntää paikalle tulipalon sattuessa, eikä katsoja suinkaan riemastu nähdessään kun se sammutetaan. Niin on parempi, mutta samalla sammuu mielenkiintokin, ja tunteemme ottavat osaa intohimoihimme pikemmin kuin ymmärrykseemme. Ihmiset kerääntyvät innokkaina yhteen katsomaan tragediaa, mutta jos viereisellä kadulla olisi meneillään teloitus, kuten Burke huomioi, teatteri jäisi tyhjilleen. Koko kylän väki hyökkää ahdistelemaan omituista hiipparia kylätiellä, vähämielistä, hullua naista. Yleinen riesa on samanluontoinen kuin yleinen hyöty. Kuinka kauan pitivätkään paavi, Bourbonit ja inkvisitio englantilaisia varpaillaan ja saivat heidät keksimään pilkkanimiä purkaakseen kiukkuaan! Onko heistä viime aikoina ollut meille harmia? Ei, mutta meillä on aina vatsassamme jonkin verran ylimääräistä sappea, ja me etsimme kohdetta pästääksemme sen ulos. Kuinka vastahakoisesti luovuimmekaan hurskaasta uskostamme henkiolentoihin ja noitiin, koska vainoamme mielellämme yhtä ja säikähdämme puolikuoliaaksi toista. Meille on tärkeää pikemminkin kiihtymyksen määrä kuin laatu, emme kestä välinpitämättömyyden ja ikävyyden tilaa. Henki tuntuu kammoavan tyhjyyttä aivan yhtä paljon kuin aineenkin luulisi kammoavan. Vaikkei ajan henki (siis älyllinen jalostuminen, joka sotii luontaista raihnaisuuttamme vastaan) enää salli meidän toteuttaa kostonhimoisia ja itsepäisiä päähänpistojamme käytännössä, yritämme elvyttää ne kuvailemalla niitä ja säilyttää vanhat möröt, pelkomme ja vihamme haamut, mielikuvituksessa. Poltamme Guy Fawkes -nuken, (2) ja tuon rievuista ja oljista kyhätyn resuisen hahmon pilkkaamiseksi, töykkimiseksi ja mukiloimiseksi järjestetään kansanjuhla jokaisessa Englannin kylässä kerran vuodessa. Protestantit ja paavinmieliset eivät enää polta toisiaan roviolla, mutta me tilaamme uusia painoksia Marttyyrien kirjasta, ja ”skottilaisromaanien” (3) suosion salaisuus on pitkälti sama: ne vievät meidät takaisin barbaarisen aikakauden ja barbaaristen ihmisten sukuriitoihin, intohimoihin, kauheuksiin, vääryyksiin ja kostoihin – poliittisten ja uskonnollisten lahkojen ja puolueiden sekä kilpailevien päälliköiden syvään juurtuneisiin ennakkoluuloihin ja kuolettaviin erimielisyyksiin. Tunnemme vuorollaan kunkin heistä kanssa vihan koko vimman. Lukiessamme heitämme menemään sivistyksen asettamat esteet, ihmisyyden ohuen hunnun. ”Pois kaikki lainatavara!” Joudumme jälleen villipedon valtaan, tunnemme olevamme kuin metsästyseläimiä, ja niin kuin ajokoira sätkyttelee jalkojaan unissaan ja ryntää kuvitteelliseen ajoon, sydän herää alkuluolassaan ja päästää hurjan riemunhuudon saadessaan takaisin vapautensa ja rajoittamattomat, pidäkkeettömät yllykkeensä. Jokainen on täydessä vauhdissa, tai menee pirun luo omia polkujaan. Täällä ei ole Jeremy Benthamin panoptikoneja (4), ei ainuttakaan Owenin läpipääsemätöntä suunnikasta, (Rob Roy olisi syytänyt niiden päälle tuhansittain kirouksia), ei pitkiä kannattavuuslaskelmia – halu saavuttaa kohteensa välittömästi. Niin kuin vesivirta paiskautuu alas kallionjyrkänteeltä, kunkin yksilön suurin mahdollinen mielihyvä koostuu kaikesta kiusasta, jonka hän voi aiheuttaa lähimmäiselleen. Se on hurmaavaa, ja heläyttää varman ja myötäsukaisen soinnun joka rinnassa! Niinpä Irving, kuuluisa saarnamies, (5) on elvyttänyt vanhan, alkuperäisen, melkein hiipuneen helvetintulen kaledonialaisen kappelin käytävillä, niin kuin New River-kanavan vesi ohjataan Sadler's Wellsin teatteriin, (6) rehdin kuulijakuntansa iloksi ja hämmästykseksi. On somaa, vaikk' riehuu rutto, (7) istua ja kurkkia Tofetin kuiluun (8), pelata ”leijonankitaa” (9) tulella ja tulikivellä (se antaa pienen sähköiskun, elävöittävän näpäyksen herkälle ihmismielelle), ja nähdä Irving, kuin valtava titaani, ankarana ja tummanpuhuvana, kuin takomassa helvetin piinoja kaikille kadotetuille! Millainen outo otus ihminen onkaan! Pettyneenä kaikkiin yrityksiinsä kiusata ja loukata kaltaisiaan täällä ”ajan töyräillä ja matalikoilla”, (10) missä luulisi jo olevan riittämiin sydänsuruja, tuskaa, pettymystä, ahdinkoa, kyyneleitä, huokauksia ja voihkeita, tuo kiihkoileva mielipuoli raahaa heidät teologian korkeimmalle huipulle paiskatakseen heidät ammottavaan tuliseen kuiluun! Hänen juonikas pahansuopuutensa pyytää ikuisuutta syöksemään loputtoman sappensa ja kutsuu Kaikkivaltiasta panemaan toimeen armottoman tuomionsa! Kannibaalit polttavat vihamiehensä ja syövät heidät sulassa sovussa keskenään; sävyisät kristityt oppineet viskaavat ne, jotka eroavat heistä vain hiuskarvan verran, ruumiineen ja sieluineen hornan liekkeihin Jumalan ja Hänen luomakuntansa kunniaksi! On hyvä, ettei sellaisten ihmisten valta ole yhtä suuri kuin heidän tahtonsa. Tosiaan, tajutessaan heikkoutensa ja kyvyttömyytensä hallita muiden mielipiteitä he ”kesyttävät äkäpussin” ja pyrkivät säikyttämään hänet tavoille suurilla sanoilla ja hirmuisilla uhkauksilla.

Vihaamisen ilo syöpyy myrkyllisen metallin tavoin uskonnon sydämeen ja muuttaa sen katkeroittavaksi sapeksi ja kiihkomielisyydeksi. Se tekee isänmaallisuudesta tekosyyn viedä tuli, rutto ja nälänhätä muihin maihin. Se ei jätä hyveelle muuta kuin sensorin mielenlaadun ja ahtaan, kateellisen, inkvisiittorimaisen halun vahtia toisten tekoja ja vaikuttimia. Mitä ovat erilaiset lahkot, uskontunnustukset ja opinkappaleet olleet, paitsi verukkeita rettelöidä, torailla, repiä toisensa kappaleiksi kuin kohde johon on piirretty maalitaulu. Luuleeko joku, että englantilaisen isänmaanrakkaus sisältää minkäänlaisia ystävällisiä tuntemuksia tai halua palvella muita, joilla on samankaltainen nimi? Ei, se tarkoittaa ainoastaan vihaa ranskalaisia tai mitä tahansa meitä vastaan kullakin hetkellä sotimaan sattuvaa kansakuntaa kohtaan. Tarkoittaako rakkaus hyvettä kohtaan halua löytää ja korjata omat vikamme? Ei, vaan se hyvittää itsepintaisen takertumisemme omiin paheisiimme mitä myrkyllisimmällä suvaitsemattomuudella inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Tätä periaatetta sovelletaan kaikkialla maailmassa. Se ulottuu niin hyvään kuin pahaankin: jos se saa meidät vihaamaan typeryyttä, se ei vähennä tyytymättömyyttämme ansioihin. Jos se kallistaa meidät paheksumaan muiden vikoja, se yllyttää meidät vihaamaan heidän menestystään yhtä lailla. Me kostamme loukkaukset; me korvaamme hyvät teot kiittämättömyydellä. Jopa voimakkaimmat mieltymyksemme ja sympatiamme kääntyvät pian tälle uralle. ”Mikä oli mehukasta kuin mansikat, muuttuu pian karvaaksi kuin kolokvintti”, (11) ja rakkaus ja ystävyys sulavat omissa liekeissään. Me vihaamme vanhoja ystäviä, vanhoja kirjoja, vanhoja mielipiteitä, ja viimein päädymme vihaamaan itseämme.

Olen pannut merkille, että harvat läheisimmistä ihmisistäni ovat pysyneet ystävieni joukossa tai edes säilyttäneet minuun totunnaisen lämpimät välit. Olen tutustunut pariin kolmeen erottamattomaan parivaljakkoon, jotka ovat nähneet toisiaan ”kuutena päivänä viikossa”, mutta sitten eronneet ja etääntyneet toisistaan. Olen riitaantunut melkein jokaisen vanhan ystäväni kanssa. He saattaisivat sanoa, että se johtuu hankalasta luonteestani, mutta he ovat riitaantuneet myös keskenään. Mitä on tapahtunut tuolle ”vistinpelaajien piirille”, jota Elia (12) ylisti kuuluisassa kirjeessään Robert Southeylle (samaa piiriä, kun tarkemmin ajattelen, olen itsekin ylistänyt juuri tässä kirjassa) ja joka ”niin monen vuoden ajan kutsui amiraali Burneyta ystäväkseen”? Se on hajonnut taivaan tuuliin, kuin edellisvuoden lumi. Jotkut sen jäsenistä ovat kuolleet – tai muuttaneet asumaan kauas – tai kulkevat toistensa ohi kadulla kuin muukalaiset, tai jos pysähtyvät puhumaan, tekevät sen viileästi ja yrittävät karistaa toisen niin pian kuin mahdollista. Joistakin on tullut rikkaita, toisista köyhiä. Jotkut tekevät töitä hallitukselle, toisilla on oma pikku palsta Quarterly Review'ssä. Jotkut meistä ovat raataneet nimensä maailman tietoisuuteen, toiset taas pysyttelevät alkuperäisessä tuntemattomuudessaan. Halveksimme yhtä, kadehdimme ja mieluusti nöyryytämme toista. Ajat ovat muuttuneet, emme voi elvyttää vanhoja tunteitamme ja välttelemme niitä, jotka muistuttavat meitä hauraudestamme ja pakottavat meidät ponnistelemaan antaaksemme sydämellisen vaikutelman, mikä nolostuttaa meitä eikä hämää entisiä kumppaneitamme. Vanhat ystävyyssuhteet ovat kuin eiliset liharuoat, kylmiä, lohduttomia ja mauttomia. Vatsa kääntyy niitä vastaan. Joko jatkuva kanssakäyminen ja tuttavallisuus siittävät uupumusta ja halveksuntaa, tai jos tapaamme tauon jälkeen, emme olekaan enää samoja. Yksi on liian viisas, toinen liian hölmö meille, ja ihmettelemme miksemme huomanneet sitä aiemmin. Olemme hämmentyneitä ja jatkuvasti varuillamme yhden henkevyyden takia, tai ikävystymme kuoliaaksi toisen tylsämielisyyden takia. Ensin mainitun hyvät puolet ummehtuvat ajan mittaan (niistä jää myös kirveleviä jälkiä) ja kadottavat kykynsä sävähdyttää, ja jälkimmäisen valjuus käy sietämättömäksi. Viihdyttävin tai innostavin kumppani on parhaimmillaan kuin lempikirja, jonka haluamme ennen pitkää laittaa takaisin hyllyyn. Mutta ystävämme eivät halua että heidät laitetaan sinne, joten välillemme syntyy väärinkäsityksiä ja pahaa verta. Tai jos ystävyyden into ja tiiviys eivät laannu, tai jos ystävyyden kulkua ei keskeytä jokin sen omasta luonteesta nouseva este, etsimme muita valituksen aiheita ja tyytymättömyyden lähteitä. Alamme arvostella toistemme pukeutumista, ulkonäköä ja yleistä olemusta. ”Hän on niin mukava veikko, mutta on sääli, että hän on aina myöhässä.” Joku taas ei osaa pitää lupauksiaan, ja se haava ei koskaan parane. Tutustumme muodikkaisiin nuorukaisiin tai löydämme rakastajattaren, ja haluamme esitellä heille ystävämme, mutta hän on kömpelö tai öykkäri, tapaaminen ei onnistu, ja se on kuin kylmä vesisuihku suhteellemme. Tai sitten ystävä antaa itsestään vastenmielisen vaikutelman – ja me luistamme omista vakaumuksistamme, ettei meidän tarvitsisi puolustaa häntä. Kaikki nämä seikat kasaantuvat ajan mittaan tyyneytemme tai ärtymyksemme päälle – ja lopulta ne purkautuvat avoimena raivona, kuin se olisi ainoa tapa hyvittää niiden pitkä tukahduttaminen tai paras tapa karkoittaa aiemman lempeytemme muistot, jotka eivät mitenkään sovi yhteen senhetkisten tunteidemme kanssa. Voimme kenties sormeilla haavoja tai paikata kuolleen ystävyyden raatoa, mutta yksi tuskin kestää sellaista käsittelyä ja toista ei maksa vaivaa palsamoida! Ainoa keino tehdä sovinto vanhojen ystävien kanssa on erota heistä lopullisesti. Etäisyyden päästä saatamme sattumalta palata (valveunessa) takaisin vanhoihin aikoihin ja vanhoihin tunteisiin. Tai ainakaan meidän ei pitäisi haaveilla väliemme ennallistamisesta ennen kuin olemme kunnolla sylkeneet sappemme, tai sanoneet, ajatelleet ja tunteneet kaiken kuviteltavissa olevan pahan toisesta. Toinen erinomainen konsti murtuneen jäsenen parantamiseksi on aloittaa riita jonkun muun kanssa ja tehdä hänestä syntipukki. Minun varmaankin pitää tehdä sovinto Lambin kanssa, kun hän kerran on kirjoittanut tuon jalomielisen kirjeen Southeylle ja purkanut tälle mieltään! En tiedä, mikä H:ssa oikein vetää minua niin paljon puoleensa, paitsi se, että aina tavatessamme hän ja minä istuudumme arvostelemaan toista vanhojen ystävien joukkiota ja ”leikkelemme heidät kappaleiksi kuin Jumalten ruuan”. (13) Heihin kuuluu L.H., John Scott, rouva – , jonka korpinmustat kiharat sopivat maalaukselliseksi taustaksi keskusteluillemme, B., joka on lihonut ja kuulemma naimisissa, R. ...(14) He kaikki ovat lähteneet omille teilleen kauan sitten, ja heidän heikkoutensa ovat lenkki, joka pitää minut ja Lambin yhdessä. Emme murehdi ja valita heidän hölmöyksiään, vaan iloitsemme, nauramme heille kunnes kylkeen sattuu, keskeytyksettä, tuntikausia yhteen menoon. Nautimme ruokalistallisen kaskuja, piirteitä, hienonhienoja luonteen vivahteita, ja leikkelemme ja pilkomme heitä kunnes olemme uuvuksissa. Kenties jotkut heistä ovat jopa seurassamme. Itse sanoin kerran, että pidän enemmän sellaisesta ystävästä, jossa on puheenaiheeksi sopivia vikoja. ”Sitten,” sanoi rouva –, ”et koskaan lakkaa olemasta ihmisystävä!” Kyseessä olivat eräät sen ajan valioyksilöistä, eivät ”mitättömät ja kunnottomat miehet”, ja sen suhteen teimme heille oikeutta, mutta on hyvä etteivät he kuulleet, mitä joskus puhuimme heistä. En juuri piittaa siitä, mitä minusta puhutaan, varsinkaan selän takana tai kriittiseen ja analyyttiseen sävyyn – vain inhoa ja pilkkaa huokuviin ilmeisiin vastaan myrkyllisimmällä kynälläni. Kasvojen ilmeet satuttavat minua enemmän kuin kielen ilmaukset. Jos olen kerran ymmärtänyt ilmeen väärin tai turvautunut tähän keinoon silloin kun ei olisi pitänyt, olen pahoillani. Mutta ne kasvot olivat liian hienot sille minkä ne kätkivät, ja olen liian vanha ymmärtämään sellaista väärin!... Menen toisinaan käymään –n perheen luona, ja joka kerta päätän olla menemättä uudestaan. En tunne olevani entiseen tapaan lämpimästi tervetullut. Ystävyyden haamu tulee minua vastaan ovelle ja istuu kanssani päivällispöydässä. Isäntäväelläni on paljon hienoja mietteitä ja uusia tuttavuuksia. Viittauksia menneisiin sattumuksiin he pitävät tyhjänpäiväisinä, muttei ole aina turvallista käsitellä yleisempiäkään aiheita. M. ei enää aloita lausetta viiden minuutin välein ”Fawcettilla oli tapana sanoa...” Se aihe on jokseenkin puhkikulunut. Tytöt ovat kasvaneet isoiksi ja saavuttaneet lukemattomia asioita. Heidän mielestään olen itseäni täynnä, ja ajattelen samaa heistä. Joka kerta kun minulta kysytään ”Eikö Washington Irving olekin erittäin hyvä kirjailija?” En mene heidän luokseen enää, ellen saa kutsua joulupäivän viettoon Listonin seurassa. Ainoa läheisyys, jonka huomasin säilyneen järkähtämättä, oli laadultaan puhtaan älyllistä. Siinä ei ollut mitään hurskastelevaa, ei mitään äitelää herkistelyä. Pidimme Lambin kanssa yhteisiä tuttaviamme pelkästään keskustelun ja tiedonhalun, emme lainkaan kiintymyksen kohteina. Kokeissamme he eivät merkinneet sen enempää kuin ”hiiri ilmapumpussa” (15), tai kuten pahantekijät heidät surmattiin säntillisesti ja tuotiin leikkausveitsen alle. Emme säästäneet ystävää emmekä vihollista. Uhrasimme inhimilliset heikkoudet totuuden alttarilla. Kun mehut oli vuodatettu loppuun, luurankojen saattoi nähdä sätkyttelevän ilmassa kuin kärpäset hämähäkinverkossa, tai sitten ne säilöttiin myöhempiä tutkimuksia varten jonkinlaiseen jalostettuun happoliuokseen. Näytös oli yhtä kaunis kuin tuorekin. Kiukusta ei voi saada yliannostusta; mikään ei säily niin hyvin kuin sappikeitto. Kyllästymme kaikkeen paitsi tekemään toiset naurunalaisiksi ja iloitsemaan heidän vioistaan.

Samasta syystä kyllästymme ajan mittaan lempikirjoihimme. Emme voi lukea samoja teoksia ikuisesti. Vaikka menimme naimisiin muusan kanssa, kuherruskuukautemme päättyy varmasti ennen pitkää, ja sitä seuraa välinpitämättömyys, ellei jopa inho. On teoksia, jotka tekevät aluksi valtavan vaikutuksen rohkealla ja tuoreella muodollaan, mutteivät kestä toista lukukertaa. Toiset, tyyliltään vähemmän koreat, kiinnittävät huomion hienommilla yksityiskohdilla, mutta jaksavat tuskin pitää yllä jatkuvaa innostusta. Menestyneimpien kirjailijoiden suosio vieroittaa meidät heistä, koska heidän ympärillään on niin paljon hurskastelevaa hössötystä, koska heidän nimiään toistellaan lakkaamatta, ja koska he vetävät puoleensa oppimattomia ja arvostelukyvyttömiä ihailijoita. Emme myöskään halua raahata muita pois ansaitsemattomasta tuntemattomuudestaan, ettei meitä syytettäisi teeskentelystä ja erikoisuudentavoittelusta. Ei ole sanottavissa mitään sellaisen kirjailijan kunniaksi, jonka suhteen koko maailma on jo tehnyt päätöksensä, ja on sekä epäkiitollista että toivotonta suositella sellaista kirjailijaa, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Shakespearen palvominen epäjumalana tuntuu karkealta kansalliselta ylpeilyltä. Jonkin Chaucerin, Spenserin, Beaumontin, Fletcherin, Fordin tai Marlowen teoksen esiinnostaminen vaikuttaa pedantilta ja itsekkäältä. Myönnän, että alan inhota koko maineen ja nerouden käsitteitä, kun näiden kaltaiset teokset ”joutuvat ajan tunkiolle”, samalla kun kukin uusi hölmöjen sukupolvi lukee ahkerasti uusinta roskaa, ja muotitietoiset naiset alkavat vakavalla naamalla väitellä kamarineitojensa kanssa siitä, onko Kadotettu paratiisi parempi kuin Mooren Loves of the Angels. Olin mielissäni, kun jokunen päivä sitten kävin kaupassa kysymässä, olisiko heillä yhtään ”skottilaisromaaneja”, ja minulle kerrottiin, että he olivat juuri myyneet viimeisen, Sir Andrew Wylien. Myös Galt olisi varmasti tyytyväinen tuohon vastaukseen! (16) Joidenkin kirjojen maine on raaka ja hienostumaton, toisten taas madonsyömä ja homeinen. Miksi kiintyä sellaiseen, johon emme kykene uskomaan, tai jolla toiset ovat jo kauan sitten lakanneet vaivaamasta itseään? Minua hieman pelottaa vilkaista Tom Jonesia, sillä se ei välttämättä vastaa odotuksiani tähän aikaan vuorokaudesta. Ja jos niin on, minun epäilemättä pitäisi nakata se tuleen eikä enää koskaan eläissäni avata yhtään romaania. Mutta voidaanhan toki sanoa, että jotkut teokset ovat kuin luonto: eivät koskaan vanhene ja koskettavat aina niin mielikuvitusta kuin intohimoja! Ja onhan tekstikatkelmia, joita luultavasti voisimme hautoa mielessämme koko elämän ajan uupumatta niiden herättämiin rakkauden ja ihastuksen tunteisiin. Niistä tulee suosikkejamme, ja kiintymyksemme niihin muistuttaa jonkinlaista höperyyttä. Tässä yksi sellainen: (17)


Kun istuin ikkunalla,
ja painoin ajatuksiani nurmikkoon, näin Jumalan,
luulin (mutta se olit sinä), tulevan portistamme.
Vereni syöksähteli edestakaisin, niin äkkiä
kuin olisin puhaltanut sen ulos ja imenyt takaisin
kuin hengityksen; sitten sain kiireisen kutsun
tulla viihdyttämään sinua. Ei koskaan ole miestä
sysätty lammastarhasta valtaistuimelle, kohotettu
mielessä niin ylös; painoit suudelman
näille huulille silloin, sen pidän
itselläni ikuisesti. Kuulin sinun puhuvan
laulua paljon suloisemmin!

Tällainen katkelma tosiaan jättää nektarin maun kitalakeen, ja sitä lukiessa tuntuu kuin istuisi jumalten kanssa kultaisen pöydän ääressä. Mutta jos se toistetaan usein tavanomaisessa tunnetilassa, se menettää arominsa, käy valjuksi, ”on runouden viini juotu ja sakka vain jäänyt.” Tai jos toisaalta otamme epätavalliset olosuhteet avuksemme tehostaaksemme sen vaikutusta, vaikkapa lausumalla sen ystävälle, tai pitkän romanttisen kävelyretken jälkeisessä mielenliikutuksessa, tai kun

leikimme varjossa amarylliksellä
tai Neairan hiuksilla takkuisilla, (18)

jäämme jälkeenpäin kaipaamaan noita olosuhteita, ja sen sijaan että iloitsisimme niiden muistelusta me suremme niiden menettämistä ja kamppailemme turhaan saadaksemme takaisin ”peruuttamattoman hetken” – ja toisinaan ihmettelemme, kuinka selviämme siitä, ja kummastelemme jäljelle jäänyttä alakuloista tyhjyyttä! Nautinto on korkeimmillaan jonakin tyynen yksinäisyyden tai päihdyttävän myötäelämisen hetkenä, alkaa sen jälkeen rappeutua, ja toiston ja tietoisen heikentymisen vuoksi jättää jälkeensä pikemminkin kylläisyyden ja ärtymyksen tunteen... ”Onko maalaustenkin laita niin?” Myönnän, että on, kaikkien paitsi Tizianin tekemien. En tiedä miksi, mutta hänen maisemansa henkivät ilmaa, puhdasta ja raikasta niin kuin se tulisi toisesta ajasta. Hänen maalaamissaan kasvoissa on katse, joka ei koskaan kuole pois. Näin yhdet niistä pari päivää sitten. Fonthillin sydämettömän autiuden ja kimaltavan upeuden keskellä on Dresdenin gallerian portfolio. Se aukeaa, ja sieltä katsoo nuoren naisen pää: lapsen, kuitenkin täysikasvuisen naisen, josta henkii talonpoikainen viattomuus ja prinsessamainen ylväys. Hänen silmänsä ovat kuin kyyhkysellä, huulet avautumaisillaan, jalokivet säkenöivät hänen hiustensa kiharoissa, hänen nuorekas muotonsa on pakattu täyteläiseen antiikkiseen mekkoon niin kuin aukeavat terälehdet kätkevät huhtikuiset nuput! Miksi en kutsu esiin tuota lempeän suloisuuden kuvaa ja tee siitä pysyvää aitaa minun ja onnettomuuden väliin? Siksi, että nautinto vaatii mieleltä tuekseen suurempia ponnistuksia kuin tuska, ja lyhyen joutilaan lemmiskelyn jälkeen käännymme pois siitä mitä rakastamme ja kohti sitä mitä vihaamme!

Mitä vanhoihin mielipiteisiini tulee, olen sydänjuuriani myöten kyllästynyt niihin. Minulla on siihen syy, ne nimittäin ovat pettäneet minut surkeasti. Minut opetettiin ajattelemaan – ja halusin uskoa niin – että nero ei ole parittaja, että hyve ei ole naamio, ettei vapaus ole pelkkä sana, että rakkaudella on sijansa ihmisen sydämessä. Nykyään vähät välittäisin, vaikka nuo sanat katoaisivat sanakirjasta, tai vaikken olisi koskaan kuullut niitä. Ne ovat muuttuneet korvissani pilkaksi ja haaveiluksi. Isänmaan ja vapauden ystävien asemesta näen vain tyrannin ja orjan, kansan joka kiinnittyy kuninkaisiin muodostaakseen hirmuvaltiuden ja taikauskon kahleen. Näen typeryyden liittyvän yhteen konnamaisuuden kanssa, ja yhdessä ne muodostavat vallitsevan hengen ja yleisen mielipiteen. Näen röyhkeän toryn, sokean uudistajan, pelkurimaisen whigin! Jos ihmiskunta olisi toivonut oikeudenmukaisuutta, se olisi saanut sen jo kauan sitten. Teoriat ovat selkeitä, mutta ihmiset ovat alttiita pahantekoon, ”kykenemättömiä tekemään mitään hyvää”. (19) Olen nähnyt kaiken, minkä ”tähän maailmaan liian hyvien” (20) miesten mahtava kaipuu, henki ja äly on saanut aikaan, ja se lupasi hienoa alkua totuudelle ja hyvyydelle tulevina vuosina. Sen teki tyhjäksi yksi mies, jonka vasta orastava ymmärrys sai hänet tuntemaan itsensä kuninkaaksi muttei tajuamaan, kuinka hän voisi olla vapaiden ihmisten kuningas! Olen nähnyt, kuinka runoilijat, nuoruudenystäväni ja ihmisystävät ovat ylistäneet tuota voittokulkua, mutta heidät huuhtoi pois raivokas aalto, joka valtaistuimelle päästyään kukisti jokaisen tielleen asettuneen järjen äänen. Ja olen nähnyt, kuinka kaikki ne, jotka eivät osoittaneet suosiotaan tuolle ihmisyyden häpäisemiselle ja raiskaamiselle, ajettiin uuvuksiin, niin että minulle kävi selväksi, ettei kukaan voi elää kyvyillään tai tiedoillaan, ellei ole valmis prostituoimaan noita kykyjä ja tietoja pettääkseen lajinsa ja saalistamaan lähimmäisiään. ”Tämä oli jonkin aikaa mysteeri, mutta aika antaa riittävät todisteet.” Vapauden kaiut heräsivät jälleen Espanjassa, ja toivon aamu koitti taas; mutta kiihkoilun pahanhajuisen hengityksen tuomat pilvet peittivät tuon sarastuksen, ja nuo heränneet äänet hukkuivat inkvisition ajannakertamista torneista kantautuviin tuoreisiin huutoihin. Aluksi ihminen alistuu (niin kuin hänen sopiikin tehdä) raa'alle voimalle, mutta myöhemmin oman luontonsa synnynnäiselle kieroudelle ja pelkurimaisuudelle, joka ei jätä tilaa myöhemmälle toivolle tai pettymykselle. Ja Englanti, tuo arkkiuudistaja, tuo sankarillinen vapauttaja, tuo vapaudesta suutaan pieksävä vallan työkalu, seisoo ja töllistelee, tuntematta ruosteen ja homeen syövän itseään ja luidensa murtuvan ja muuttuvan taikinaksi tuon uuden hirviön, Laillisuuden, puristaessa sitä ja kietoutuessa sen ympärille! Emmekö arkielämässä näekin tekopyhyyden, nöyristelyn, itsekkyyden, typeryyden ja hävyttömyyden menestyvän, kun säädyllisyys vetäytyy ja ansiokkuus tallotaan jalkoihin? Kuinka usein onkaan ”ruusu kiskaistu pois hyveellisen rakkauden otsalta ja tilalle istutettu vesikello”! Mitä mahdollisuuksia aidolla intohimolla on menestyä? Kuinka varmaa on sen kestävyys? Nähtyäni kaiken tämän ja purettuani ihmiselämän kuteen sekalaisiksi ilkeyden, pahansuopuuden, pelkuruuden, tunteen ja ymmärryksen puutteen, välinpitämättömyyden ja itsetiedottomuuden langoiksi, nähtyäni tottumuksen voittavan kaiken ylevyyden ja antavan vuorostaan tietä alhaisuudelle, erehdyttyäni niin pahoin julkisissa ja yksityisissä toiveissani, petyttyäni aina siihen mihin panin suurimman luottamukseni, ystävyyden hölmönä ja rakkauden narrina, eikö minulla olekin syytä vihata ja halveksia itseäni? Totisesti on, ja pääasiassa siksi, etten ole riittävästi vihannut ja halveksinut maailmaa.



Viitteet

1 Hazlitt viittaa Robert Southeyn (1774-1843) runoon ”Lines to a spider”.

2 Guy Fawkes (1570-1606) oli englantilainen radikaali katolilainen aktivisti, joka laati suunnitelman räjäyttää Englannin parlamenttitalo kuningas Jaakko I:n ja pääosan maan ylimystöstä ollessa sisällä. Salajuoni paljastui ja Fawkes kumppaneineen pidätettiin, mutta Fawkes välttyi teloitukselta hyppäämällä alas hirttolavalta niin, että hänen niskansa murtui. Vuosittain Englannissa järjestetään 5. marraskuuta tapauksen muistoksi ”Fawkes night” -kansanjuhla, jossa Fawkesia esittävä nukke poltetaan.

3 Skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott (1771-1832) kirjoitti ”skottilaisromaaneiksi” kutsuttuja historiallisia romaaneja, joista tunnetuimpia ovat ”Ivanhoe” ja ”Rob Roy”.

4 Jeremy Bentham (1748-1832) oli englantilainen juristi, filosofi ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän ajoi mm. kirkon ja valtion eroa, fyysisten rangaistusten lakkauttamista ja homoseksuaalisuuden laillistamista. ”Panoptikon” oli hänen suunnittelemansa vankilatyyppi, jonka rakenne mahdollisti vankien tarkkailun niin, etteivät vangit tienneet, milloin he olivat tarkkailun alaisina.

5 Edward Irving (1792-1834) oli skotlantilainen pappismies ja katolis-apostolisen kirkon perustaja. Hänen saarnansa olivat suosittuja etenkin köyhemmän väestönosan parissa.

6 Sadler's Wells on lontoolainen vuonna 1683 perustettu teatteri. New River -joesta johdettu vesi mahdollisti veden laajamittaisen käytön esityksissä.

7 ”'Tis pretty, though a plague”. Shakespearen ”Romeo ja Julia”.

8 Tofetin uskotaan alun perin olleen Jerusalemissa sijaitseva paikka, jossa Kaanaanmaan asukkaat uhrasivat lapsia Moolokille. Kun kuningas Joosua kielsi lasten uhraamisen, Tofetista tuli kaatopaikka eläinten raadoille, jätteille ja rikollisten ruumiille. Nimeä käytetään helvetin synonyyminä.

9 ”Snap-dragon”, vapaasti suomennettuna ”leijonankita”, oli 1500-luvulla keksitty seurapeli, jossa poimittiin rusinoita palavan brandyn seasta.

10 ”Upon this bank and shoal of time”. Shakespearen ”MacBeth”.

11 ”That which was luscious as locusts, anon becomes bitter as coloquintida.” Shakespeare, ”Othello”. Kolokvintti on mm. ulostuslääkkeenä käytetty hyvin kitkerän makuinen kasvi.

12 Elia oli Charles Lambin (1775-1834), englantilaisen kirjailijan ja Hazlittin pitkäaikaisen ystävän, lempinimi. Lambin tunnetuin teos on esseekokoelma ”Essays of Elia” (1823).

13 ”Carve them as a dish fit for the Gods”. Shakespeare, ”Julius Caesar”.

14 Hazlitt viittaa ilmeisesti Charles Lambin kotona kokoontuneeseen ystävien ja kollegoiden piiriin. L. H. on Leigh Hunt, rouva M- on Montagu, R on John Rickman.

15 Viittaa konservatiivisen filosofin Edmund Burken lausahdukseen, että Ranskan vallankumousta kannattaneet radikaalit tiedemiehet suhtautuivat kokeissaan ihmiseen kuin ”hiireen ilmapumpussa.”

16 John Galt (1779-1839), skotlantilainen romaanikirjailija.

17 Teksti on Francis Beaumontin ja John Fletcherin näytelmästä ”Philaster” (1610)

18 Neaira oli 300-luvulla eKr. Kreikassa elänyt kuuluisa hetaira eli prostituoitu.

19 Tit. 1:16

20 Hepr. 11:38

Elämän langat

Medusan kasvoissa kirjoitin paljon ihmisen halusta kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti. Kauhun ja tuhon kuvien katkeamattomassa virrassa on jotakin kotoisaa, ehkä lohdullistakin, kun siihen voi uppoutua kotisohvalla tai elokuvateatterin istuimessa.

On kuitenkin teoksia, jotka rikkovat tämän riitasointuisen harmonian tulemalla liian lähelle. Niiden tarjoama kauhu tuntuu liian todelliselta tai liian mahdolliselta, että turvallisuuden tunteen edellyttämät subliimin tai katharsiksen kokemukset olisivat enää mahdollisia. Itselleni tällaisia ääritapauksia ovat erityisesti ydintuhosta kertovat taideteokset.

1980-luvulla lapsuuteni eläneenä muistan aikuisten käymät keskustelut mahdollisuudesta, että kylmä sota eskaloituisi kuumaksi. Vaikka ymmärsin mistä oli puhe, ydinsota tuntui ajatuksena niin abstraktilta, etten menettänyt yöuniani sen takia. Mutta jotakin silloisen maailman yllä roikkuneesta uhasta ilmeisesti tallentui alitajuntaani, sillä mielikuva ydinasesalkun nappia painavasta suurvallan johtajasta tuntuu erityisen kouraisevalta kaikkien apokalyptisten kuvien joukossa. Nykyään yleisemmät uhkakuvat ekokatastrofien ketjusta ovat sikäli armollisempia, että niissä meidät keitetään huomaamatta hengiltä kuin sammakot, ja voimme aina lohduttautua ajatuksella, ettei pahin tapahdu meidän aikanamme. Kolmas maailmansota pyyhkäisisi melkein kaikki meistä olemattomiin kertaheitolla, ja eloon jääneet kadehtisivat kuolleita.

Vaikka aiempi kokemus ja yleinen ihmisluonnon tuntemus eivät luvanneet hyvää, ihmislaji selviytyi aktiivisen ydinvarustelun kaudesta käyttämättä tuhovoimaisimpia aseitaan. Kolmas maailmansota oli vain askeleen päässä Kuuban ohjuskriisin aikana, mutta tietoisuus siitä, millaisten voimien kanssa oltiin tekemisissä, ajoi poliitikot sopuun ratkaisevalla hetkellä. Ei tosin aivan kaikkia: keskustelussa Yhdysvaltain entisen puolustusministerin Robert McNamaran kanssa 90-luvulla Fidel Castro totesi, että olisi ohjuskriisin aikana ollut aivan valmis ydinsotaan, vaikka se olisi tarkoittanut kuolemaa suurimmalle osalle Kuuban kansasta.

Kylmän sodan päätyttyä laajamittaisen ydinsodan uhka väistyi, muttei lakannut olemasta. Ukrainan sota on palauttanut osan kylmän sodan asetelmista, ja Pohjois-Korean ohjuskokeet ovat tehneet lihaksi pitkäaikaisen pelon ydinaseiden joutumisesta vastuuttomien kolmannen maailman kansakuntien käsiin. Vaikka suurvaltojen välinen Mutual Assured Destruction ei ole tällä hetkellä todennäköinen, uhka pienempien valtioiden ydiniskuvaihdosta on kylmän sodan ajoista jopa kasvanut, ja uudeksi uhkakuvaksi on tullut pienten ydinaseiden tai ”likaisten pommien” joutuminen terroristiryhmien käsiin.

Maailmanloppu on kiehtonut taiteilijoita aina, mutta vasta 1800- ja 1900-luvut eriyttivät apokalyptisen fiktion omaksi alalajikseen. Eddan runot Ragnarökistä ja kristittyjen maalareiden kuvat tuomiopäivästä perustuivat uskonnolliselle maailmankuvalle, jossa maailman ja kaiken elollisen tuho oli itsestäänselvä osa ennalta säädettyä järjestystä. Modernina aikana armageddonista on tullut selvemmin mielikuvituksen aluetta: kuvaukset siitä ovat joko silkkaa fantasiaa kuten kertomukset zombiapokalypsistä tai avaruusolentojen hyökkäyksestä, tai varoittavia kuvaelmia mahdollisesta mutta ainakin toistaiseksi toteutumattomasta tuhosta. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ydinsotaa käsittelevä fiktio.

Kuuban ohjuskriisi poiki romaaneiksi ja elokuviksi puettuja kuvitelmia siitä, mitä tapahtuisi jos johtajien harkinta tai ydinaseita kontrolloiva teknologia pettäisi. Näistä kaksi onnistuneinta, Stanley Kubrickin elokuva Tohtori Outolempi ja Sidney Lumetin elokuva Pommin varjossa, kertovat ydinsodan syttymisestä tietokonevirheen seurauksena. Kumpikin rajoittuu kuvaamaan poliittisen ja sotilasjohdon toimintaa kriisin aikana, ja molemmat päättyvät pommien putoamiseen. Vasta 80-luvulla alkoi ilmestyä kuvauksia siitä, mitä tapahtuisi pommien putoamisen jälkeen ja mitä se tarkoittaisi tavallisten ihmisten kannalta. Näistä tuhon kuvaelmista rehellisin, vastaansanomattomin ja pöyristyttävin on vuonna 1984 ilmestynyt brittiläinen puolidokumentaarinen televisioelokuva Threads, suomenkieliseltä nimeltään Kun maailma loppuu.

Mick Jacksonin ohjaama ja kirjailija Barry Hinesin käsikirjoittama elokuva kertoo fiktiivisestä tilanteesta, jossa NATO ja Varsovan liitto ajautuvat täysimittaiseen ydinsotaan keskenään, ja kuvauksen keskipisteenä on Sheffieldin teollisuuskaupunki. Tapahtumat alkavat muutamaa viikkoa ennen tuhoa ja päättyvät kolmetoista vuotta sen jälkeen, jolloin Britannian minimiin supistunut väestö kituuttaa keskiaikaisissa olosuhteissa. Tarina seuraa kahden perheen vaiheita maailmanpalon jaloissa, ja kohtausten väliin on sijoitettu pikakirjoittimen raksutuksen säestämiä tietoiskuja kuolleiden määristä, radioaktiivisen laskeuman vaikutuksista, hallinnon toimenpiteistä ym. Filmin voima on sen brutaalisuudessa. Threadsia voisi arvostella siitä, että se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta tai toivon perspektiiviä. Mutta kun aiheena on ydinsota, ei se voikaan. Kyse ei ole tavallisesta sodasta, jossa vielä voi nähdä tragediaa ja sankaruutta, lumoa ja vastenmielisyyttä. Threads haluaa varoittaa ja vavahduttaa, eikä valitulta tieltä ole mahdollista poiketa muuttumatta halvaksi viihteeksi.

Elokuvan alkuperäisnimeen sisältyvä metafora avataan jo alkukohtauksessa. Moderni yhteiskunta on hauraista ja näkymättömistä langoista koostuva kudelma. Jokaisen työ on riippuvaista jonkun toisen työstä, ja yhden langan katkeaminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Ydintuho ei ole totaalinen siksi, että se surmaa niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että se rikkoo lankojen hämähäkinseittimäisen verkoston. Ohjussarjan räjähtäessä katkeavat sähkönjakelu, viestintäyhteydet ja koko teollinen tuotanto. Lankojen katketessa loppuu yhteiskuntakin sellaisena kuin sen tunnemme, ja jäljellä on vain paljas eloonjäämisvietti, vaikka eloonjäämisen mielekkyys käy päivä päivältä kyseenalaisemmaksi.

Threadsin nerokkuus perustuu siihen, ettei se pyri valmistelemaan katsojaa siihen mitä on tulossa. Elokuvan alkuosa muistuttaa mitä tahansa katastrofielokuvaa kuvatessaan sheffieldiläisten elämää tavallisine huolineen ja askareineen. Ilmapiiriä leimaa peribrittiläinen leppoisuus. Tiedot kansainvälisen tilanteen kiristymisestä tihkuvat arkeen tv- ja radiolähetysten välityksellä, mutta kriiseihin on jo totuttu. Kun tilanteen vakavuus hiljalleen valkenee, alkaa ruokatarvikkeiden hamstraaminen ja kellareiden varustaminen pommisuojiksi. Mutta tulevaan on mahdoton varustautua, ja se käy ilmi heti kun eloonjääneet ryömivät esiin raunioista.

Lääkkeet, ruokavarastot ja polttoaine loppuvat hetkessä, ja seuraa eräänlainen minimivaltion kannattajien unelma, jossa valtiovalta toimii enää horjuvana väkivaltakoneistona, joka teloittaa ryöstelijät ja estää väkijoukkoja tyhjentämästä varastoja. Eloonjäämisen edellytysten ehtyessä kaupungeista väestö vaeltaa maaseudulle ja yrittää raapia elantonsa kokoon ydintalven tuhoamasta sadosta. Sadonkorjuussa ovat viimeistä kertaa käytössä traktorit ja puimakoneet, sitten polttoaine loppuu ja edessä on kuokkien ja sirppien paluu. Kun kokonaisuuteen lisätään säteilysairaudet ja terveydenhuollon puute, ei paljon naurata. Kaikki kulttuuria muistuttava palaa alkutekijöihinsä, ja eloonjääneiden lasten sanavarastokin supistuu muutamiin primitiivisiin välttämättömyyksiin.

Elokuvan tekijöiden tieteellisenä asiantuntijana toimi fyysikko Carl Sagan, ja näin maallikon näkökulmasta skenaario vaikuttaa sellaiselta kuin se luultavasti todellisuudessakin olisi. Voidaan kyllä todeta, että jo Threadsin valmistumisajankohtana ydinaseet olivat sen verran tehokkaita, ettei sivilisaatiosta olisi kenties jäänyt jäljelle sitäkään vähää kuin elokuvassa. Todellinen ydinisku jälkiseuraamuksineen olisi luultavasti niin ankara ja hirvittävä, ettei taiteellinen mielikuvitus voi asiantuntijatiedonkaan tukemana sellaista tavoittaa. Mutta vähintäänkin käy selväksi, että Threadsia lähemmäs oikean ydinsodan kokemusta ei kukaan halua päästä.

Kun keskustelee muiden Threadsin nähneiden kanssa, he kaikki mainitsevat lähtemättömästi mieleen syöpyneitä yksityiskohtia. Mies myy purkinavaajia sodanvastaisessa mielenosoituksessa - ”Vain 1,50 punnalla pelastat henkesi!” Maitoauto kiertää jakelemassa pulloja aina ohjusten räjähtämiseen saakka. E.T. -nukke sulaa tulimyrskyssä. Väestönsuojeluviranomaiset löytyvät kuolleina komentobunkkeristaan. Säteilysairauteen kuoleva mies kuuntelee elektroniikkapelin piipitystä kuin viimeisenä muistona sivilisaatiosta. Nainen opettaa lapsille englannin kielen sanoja generaattorin pyörittämältä opetusvideolta, jossa esitellään eri eläinten luurankoja. Nuori äiti synnyttää kuolleen vauvan.

Juuri yksityiskohtaisuus on Threadsin väkevintä luuydintä. Elokuva ei saarnaa eikä kyynelehdi, se vain näyttää mitä kolmas maailmansota tarkoittaisi itse kunkin elämässä, pienimpien detaljien tasolla. Sen nähtyään katsoo läheisiään, lemmikkiään, tavaroitaan, ikkunasta avautuvaa katunäkymää uusin silmin. Kaikki on muuttunut katoavaiseksi. Silloin herää, ainakin toivon mukaan, halu suojella elämää, olipa se miten vähäpätöistä tai tottumuksen samentamaa tahansa. En katso Threadsia mielelläni kovin usein, mutta ainakin se tuntuu opettaneen jotain tärkeää.

Mietteitä aasialaisesta kauhusta

Aasialainen kauhuelokuva on länsimaisesta näkökulmasta kiinnostavaa, koska se ammentaa sikäläisestä folkloresta ja kulttuuriperinteestä, eikä siten tunnu yhtä ennalta-arvattavalta kuin monet länsimaiset tuotannot. Kun Hideo Nagatan elokuva Ring vuonna 1997 käynnisti japanilaisen kauhun uuden aallon ja toi sen yleisen tietoisuuden piiriin lännessä, elokuvan litimärkään hautajaiskimonoon pukeutunut mustatukkainen naisaave oli eurooppalaisille katsojille jotakin uutta ja mystisen pelottavaa.

Japanilaisille hahmo oli kuitenkin tuttu ikivanhasta onryo-tarinaperinteestä. Onryon, eli pahantahtoisen ja elämänsä aikana kärsimiään vääryyksiä kostavan kummituksen, epäsiisti ja vapaana roikkuva tukka oli vastakohta japanilaisten naisten perinteiselle hiusmuodille, jossa hiukset kerättiin tiukaksi nutturaksi. Hahmo edusti siis transgressiota japanilaisessa kulttuurissa samaan tapaan kuin vampyyrit ja muut epäkuolleet eurooppalaisessa. Ringin naisen märät vaatteet viittasivat kansanuskomukseen, jossa vesi toimii sieluille käytävänä kuolleiden maailmaan. Hahmon toikkaroiva kävelytapa oli sekin onryo-legendoista tuttu piirre, ja muistuttaa Japanissa 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneitä groteskeja butoh-tanssiesityksiä.

Aasialaisen kauhun 90-luvulta alkaneen nousukauden kärjessä on ollut Japani, paljolti varmaankin siksi, että maassa oli tuolloin jo valmiiksi vahva kauhuelokuvan perinne. Kansanperinteestä ja buddhalaisista taruista ammentavat Onibaba (1964), Kuroneko (1968) ja Kwaidan (1965) ovat uudemman ”j-horrorin” esikuvia sekä hienovireisinä kauhukertomuksina että moraalitarinoina ahneudesta, mustasukkaisuudesta ja vastaavista inhimillisistä paheista. Modernisoitujen kummitustarinoiden rinnalla japanilaisessa kauhuelokuvassa on elänyt gore-elokuva, jonka äärimmäisyydet ovat hätkähdyttäneet verenvuodatukseen turtunutta länsiyleisöä. Ensin mainitun linjan tärkeimmät merkkipaalut ovat jo mainittu Ring ja Kiyoshi Kurosawan Pulse (2001), jonka kryptinen kuvasto luo melkein sietämättömän painostavuuden ja alakulon ilmapiirin. Jälkimmäisen linjan huipentuma on Takashi Miiken Audition (1999), joka rakentaa katsojalle nerokkaan ansan alkamalla romanttisena komediana, siirtymällä noin puolivälissä trilleriin ja päättymällä leuat loksauttavalla sadismilla ryyditettyyn surrealistiseen kauhuun.

Näistä ja muutamista muista kiistattomista helmistä huolimatta japanilaista kauhua alkoi nopeasti vaivata sama tauti kuin länsimaistakin: ideoiden toistaminen itseparodiaan saakka, teiniyleisön mielistely, kunnollisen sisällön korvaaminen efekteillä. Japanilainen kauhu on sulautunut osaksi japanilaisen populaarikulttuurin yleistä läpilyöntiä länsimaissa, ja mustatukkainen kummitustyttö on nykyään yhtä ennalta-arvattava ilmestys kuin kuminaamariin sonnustautunut sarjamurhaaja.

Kuitenkin kauhulla, jota Japanin ohella tehdään laajalti muissakin Kaakkois-Aasian maissa, on länsimaille muutakin annettavaa kuin muodin elementtejä. Se sisältää aineksia, joiden juuret ovat syvällä sikäläisessä ajattelutavassa ja klassisessa yliluonnollisen kertomuksen perinteessä. Sen viehätys perustuu ennen muuta pidättäytymiselle selityksistä.

Useimmat länsimaiset kauhuelokuvat pyrkivät antamaan joko luonnollisen tai muulla tavoin koherentin selityksen kuvaamilleen oudoille tapahtumille. Heti mieleen tuleva esimerkki on Psyko, jonka lopussa psykiatri kertoo Norman Batesin kärsivän dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Kohtaus ei sisältynyt elokuvan alkuperäiseen käsikirjoitukseen, vaan tuottajat vaativat sen lisäämistä, sillä pelkäsivät ettei yleisö muuten ymmärtäisi tarinan tapahtumia. Myös amerikkalaiset versiot menestyneistä japanilaisista kauhufilmeistä jättävät mielikuvituksen varaan paljon vähemmän kuin alkuperäiset. Esimerkiksi alkuperäisessä Ringissä ei koskaan kerrota, miksi kummitteleva nainen on valinnut VHS-nauhan väyläkseen elävien maailmaan tai mikä hänen varsinainen tavoitteensa on.

Klassisen japanilaisen yliluonnollisen kertomuksen taustaoletuksiin kuuluu, että maailmassa vallitsee tarkka säännönmukaisuus, joka on kuitenkin ihmisiltä salattu. Joistakin säännöistä voi päästä perille, muttei missään nimessä kaikista, eikä edes perustavimmista. Säännönmukaisuuden varsinainen mieli pysyy mysteerinä. Tästä kumpuaa aasialaisen kauhutarinan tinkimättömyys: jotkut asiat on vain otettava sellaisinaan, jos tarinaa haluaa ylipäätään seurata.

Länsimainen kauhu on yleensä toiminnallisempaa kuin aasialainen, joka nojaa enemmän tunnelmaan ja rytmitykseen. Tavanomaisessa amerikkalaisessa kauhuelokuvassa hirviö tai paha voima yritetään tuhota tai muuten päihittää, japanilaisessa sellainen ei välttämättä ole edes vaihtoehto. Japanilaisessa katsannossa paha henki ei ole pelkästään vihollinen, vaan rinnakkaisen todellisuuden asukas, ja siten yhtä lailla maailman järjestykseen kuuluva kuin mikä tahansa tämänpuoleinen ilmiö. Siitä ei voi lopullisesti päästä eroon. Tässä mielessä muutaman vuoden takainen amerikkalaiselokuva It Follows on hengeltään ”aasialainen”: sen henkilöille selviää asteittain, ettei kirouksesta pääse eroon vaan sen kanssa on opittava elämään.

Aasialainen kauhuelokuva osaa edelleen näyttää mahtinsa aika ajoin. Viime vuosien parhaisiin tulokkaisiin kuuluu eteläkorealaisen Na Hong-jinin elokuva The Wailing (2016). Sitä on ylistänyt myös Hereditaryn ohjaaja Ari Aster, ja sen vaikutuksen huomaa hänen esikoiselokuvassaan: mutkikas ja pakkaa sekoittavilla käänteillä ladattu juoni, okkulttiset teemat, runsaat merkitsevät yksityiskohdat joista monet huomaa vasta useilla katselukerroilla... Kuten Hereditary, myös Wailing toimii kuin virus, joka lamaannuttaa katsojan puolustusmekanismit aiheuttaakseen laajaa vahinkoa. Tuloksena on ilmapiiri, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin.

Wailingin shamanistista manausrituaalia kuvaava jakso on tutunomainen länsimaisia riivauselokuvia nähneille, mutta vimmaisuudessaan se ylittää kaiken täkäläisillä valkokankailla nähdyn ja on lähestulkoon surrealistinen kokemus rituaalin yksityiskohtia tuntemattomalle. Toinen huomionarvoinen piirre on kauhun ja komiikan ristiveto. Kauhujaksot ovat pelottavia, mutta henkilöt reagoivat niihin kuin esittäisivät jonkinlaista farssia. Päähenkilö, mystistä rikossarjaa selvittävä poliisi, on sähläri joka käyttäytyy vaaratilanteissa kuin säikähtänyt pikkupoika. Poliisien esittäminen ammattitaidottomina pelleinä saattaa myös olla korealaiselle elokuvalle tyypillinen piirre – sitenhän heidät on kuvattu myös mainiossa sarjamurhaajatrillerissä Memories of a Murder (2003). Etelä-Koreaa hallitsivat 80-90-lukujen taitteeseen saakka erilaiset sotilas- ja siviilidiktaattorit, ja poliisi tunnettiin väkivaltaisuudestaan ja korruptiostaan. Luottamus virkavaltaan lienee maassa matala. Joka tapauksessa, koomiset elementit vähenevät Wailingin mittaan asteittain ja tunnelma muuttuu lopussa erittäin painostavaksi. Kiitettävä suoritus, sillä länsimaisen kauhuelokuvan piirissä komiikan ja kauhun tasapainoinen fuusio ei onnistu juuri koskaan, vaan elementit alkavat nakertaa toisiaan.

Wailingin suurin vahvuus perustuu siihen, että sen pohjavireenä ei ole niinkään yliluonnollinen pelko kuin epätoivo. Päähenkilöt yrittävät epätoivoisesti selvittää, miksi juuri heille tapahtuu kauhistuttavia asioita, mutta vastaus on annettu jo alkukuvassa, jossa salaperäinen japanilaismies pujottaa matoa ongenkoukkuun. He vain sattuivat nielaisemaan syötin. Tämä kohtalonomaisuus ja läpikotaisin murheellinen vire on minusta hyvän kauhufiktion ydintä, ja monissa aasialaisissa kauhuelokuvissa se ymmärretään miltei vaistonvaraisesti.

Toinen aasialaisen kauhun ilmentymä, jonka haluan nostaa esille, on japanilaisen Kiyoshi Kurosawan elokuvatuotanto. Kurosawa (ei sukua Akiralle) teki kansainvälisen läpimurtonsa 90-luvun lopun ”j-horror” -aallon harjalla, mutta hänen elokuvansa eroavat monella olennaisella tavalla suuntauksen valtavirrasta. Hän ammentaa pikemminkin modernista psykologiasta kuin kansanperinteestä, ja hänen muistiin ja yksilön identiteettiin kietoutuvat teemansa eivät ole tyypillisiä japanilaiselle elokuvalle.

Japanilaista Kurosawassa on minimalistinen tyyli ja kerronnan harkittu aukkoisuus. Häntä on usein verrattu Kubrickiin ja Tarkovskiin, mutta itse hän nimeää olennaisiksi esikuvikseen Hitchcockin ja Yasujiro Ozun. Itse pidän hyvänä vertailukohtana David Lynchiä, jota Kurosawa muistuttaa rakentaessaan kaikelle analyysille resistanttia salaperäisyyttä ja luottaessaan tehokkaiden kuvien itsenäiseen selitysvoimaan. Elokuvan Cure (1997) kohtaus, jossa kaksi miestä keskustelee pilvisellä hiekkarannalla, on täynnä selittämätöntä uhkaa ja levotonta vieraantuneisuutta, vaikka mikään siinä ei suoraan viittaa väkivaltaan tai yliluonnolliseen.

Moni Kurosawan elokuva ansaitsisi erillisen käsittelyn, mutta juuri Cure on hänen vahvin luomuksensa. Sillä on kyky imaista katsoja maailmaansa monen katsomiskerran jälkeen, ja kieltäytyessään tyydyttämästä herättämäänsä uteliaisuutta se ei koskaan todella päästä häntä otteestaan.

Curen tarina kertoo poliisietsivästä, joka tutkii selittämättömien väkivaltaisten kuolintapausten vyyhtiä. Syypääksi paljastuu muistinsa menettänyt psykologian opiskelija Mamiya, joka manipuloi hypnoosin avulla tavalliset ihmiset veritekoihin. Mamiya kysyy kohtaamiltaan ihmisiltä yhä uudelleen heidän nimeään, ja kysymyksestä ”Kuka sinä olet?” tulee koko elokuvan läpi toistuva kolkko mantra. Yksinkertainen lause laukaisee kuulijassaan väkivaltaiset impulssit, vaikka Mamiya ei omin käsin vahingoita ketään.

Elokuvan nimi on ironinen. Hypnoosi on alkujaan tarkoitettu hoitomuodoksi, ja Mamiya ”parantaa” uhrinsa sosiaalisista estoistaan tuloksin, jotka eivät anna mairittelevaa kuvaa järjestäytyneestä yhteiskunnasta. ”Kuka sinä olet?” kaivautuu tajunnan syviin kerroksiin ja hypnotisoitu vastaa kysymykseen alastomalla brutaalisuudella. Itsehillintä ei pelasta Mamiyan vaikutukselta, vaan altistaa sille.

Mutta pelkkää syvyyspsykologiaa Cure ei ole. Hypnoosia eli ”mesmerismiä” pidettiin 1800-luvun Japanissa henkienmanaamisena, okkultismina. Myös Kurosawa hämärtää tieteellisen psykiatrian ja yliluonnollisen välistä rajaa, ja Mamiyan psykologisesta vaikutusvallasta tulee metafora kaikkialla läsnä oleville voimille, jotka taivuttavat ihmisen tahtoa. Cure muuttuu edetessään yhä enemmän hallusinaation kaltaiseksi, ja jättää katsojan epätietoiseksi siitä, missä todellisuus päättyy ja yksilöllinen tai kollektiivinen harha alkaa.

Cure muistuttaa joiltakin osin tiettyjä länsimaisia sarjamurhaajaelokuvia, erityisesti David Fincherin Seveniä. Myös Fincherin elokuvassa murhaaja on lähes yliluonnollisen ovela ja käyttää tavallisia ihmisiä tekojensa välikappaleina. Lisäksi Kurosawa on tehnyt eräänlaista japanilaista neo-noiria etsiessään Tokiosta poikkeuksellisen ränsistyneitä ja ankeita kuvauspaikkoja. Mutta siinä missä Seven lähinnä pyrkii arvoituksellisuuteen, on Cure sitä alusta loppuun. Se ei pehmennä aiheuttamaansa levottomuutta, vaan provosoi katsojaa laajempiin pohdintoihin. ”Kuka sinä olet?” on kysymys, johon on vastattava itse.

Keskustelua Medusasta

Medusan kasvojen julkaisutilaisuus pidettiin 9.6. Rikhardinkadun kirjastossa. Kustantaja sai tilaisuuteen yhteistyökumppaniksi Radio Wyrdin, joka huolehti paneelikeskustelun äänityksestä. Paneelissa olivat mukana allekirjoittaneen lisäksi Jani Saxell, jonka romaani Tuomiopäivän karavaani voitti keväällä Tähtivaeltaja-palkinnon, ja Radio Wyrdin Konstantin Tuonihovi, joka toimi juontajana. Keskustelun taltiointi on nyt julkaistu YouTubessa, ja tulee piakkoin myös Radio Wyrdin kotisivuille. Linkki taltiointiin:

https://www.youtube.com/watch?v=oe2Wv_Teuic&feature=youtu.be

Keskustelu sujui vallan mainiosti, eikä suvantokohtia juuri ollut yli puolitoistatuntisesta kestosta huolimatta. Kauhua, sen taiteellisia ilmentymiä ja filosofiaa, käsiteltiin monelta kantilta. Monien muiden aiheiden ohella peredyttiin mm. Thomas Ligottiin, Ernst Jüngeriin, Stephen Kingiin, 1900-luvun yhteiskunnallisiin painajaisiin sekä tv-sarjojen ja käsikirjoitettujen videopelien merkitykseen kauhun kehitykselle.

Radio Wyrdiä voin muutenkin lämpimästi suositella. Kyseessä on ehkä laadukkain kotimainen podcast, joka lähetyksissään onnistuu yhdistämään kodikkaan ja intiimin ilmapiirin hyvinkin korkealentoiseen keskusteluun. Lähetykset tarjoavat myös eksoottisia drinkkiohjeita juomien ystäville. Olin itse Wyrdin vieraana vuosi sitten, ja muita haastateltavia ovat olleet mm. Marko Meretvuo, Perttu Häkkinen, Kauko Röyhkä, Ike Vil ja Mikko Pöyhönen.

Periytymisen tragedia

Hereditaryn ensimmäiset noin 100 minuuttia ovat tehokkainta tähän mennessä näkemääni nykykauhuelokuvaa. Se välttää ennalta-arvattavuudet ja sen painostava ilmapiiri pysyy koko ajan sietämättömän rajalla. 31-vuotias Ari Aster on tehnyt ensimmäisen pitkän elokuvansa vakavissaan: häntä kiinnostavat kauhuelokuvan tarjoamat temaattiset ja visuaaliset mahdollisuudet, ei yleisön säikyttely.

Kaikesta huomaa, että Hereditary on kauhuelokuvien parissa kasvaneen ihmisen tuotos. Kaiut Rosemaryn painajaisesta, Manaajasta, Kauhun kierteestä, Carriesta ja vastaavista ovat kuultavissa, mutta sen verran etäisinä ja vääristyneinä, ettei pastissin vaikutelmaa missään kohtaa synny. Alkukohtaus, jossa siirrytään huoneen pienoismallista todelliseen (?) huoneeseen, hyödyntää kubrickilaista kamera-ajoa, mutta aivan eri hengessä. Siinä missä Hohdon kamera liitää, Hereditaryn kamera pikemminkin ryömii. Koko elokuvaa leimaa verkkainen kulku kohti jotakin väistämätöntä katastrofia tai kaameaa paljastusta, jonka yksityiskohdat pidetään katsojalta salassa viime hetkiin saakka.

Ydinperheen tuho on modernin kauhuelokuvan lempiaiheita, ja sen parissa askartelevat myös viime vuosien kauhuaallon kaksi loistosuoritusta, Robert Eggersin The Witch (2015) ja Trey Edward Shultsin It Comes at Night (2017). Näkökulma on kuitenkin erilainen kuin vaikkapa The Witchissä, jossa sinänsä toimivan perheyksikön tuhoavat eristyneisyys ja ulkoiset pahat voimat. Hereditaryn perheyksikkö on jo valmiiksi rampautunut ja sen jäsenet atomisoituneet. Taiteilijaäiti on vetäytynyt omaan sisäiseen maailmaansa ja oikean perhe-elämän elämisen sijaan rakentaa siitä pienoismalleja näyttelyä varten. Esipuberteetti-ikäinen tytär osoittaa puhkeavan skitsofrenian merkkejä ja teini-ikäinen poika on kiinnostunut lähinnä pilvenpoltosta. Tasapainoisin perheenjäsen on Gabriel Byrnen esittämä isä, jonka yritykset lauman koossapitämiseksi ovat kuitenkin liian vaisuja ja myöhässä. Kun perhettä kohtaa pöyristyttävä onnettomuus, alkaa lopullinen, nopea ja väkivaltainen hajoamisprosessi.

Hereditary ei kuitenkaan jää kauhuaineksia sisältäväksi psykologiseksi draamaksi vakavan trauman musertavista vaikutuksista. Se on monitasoinen ja monimutkainen kokonaisuus, jossa tarinan aukot ja sinne tänne sirotellut symboliset vihjeet vievät pohjan kaikilta yksiselitteisiltä ja turvallisilta tulkinnoilta. On lopulta yhdentekevää, ovatko oudot tapahtumat aidosti yliluonnollisia vai puhkeavan perinnöllisen mielisairauden tuottamaa harhaa. Olennaisempaa on antiikin tragedian henki, jota viittaukset Oresteiaan ja muihin kreikkalaisiin klassikoihin alleviivaavat. Perhe on vankina salaliittoa muistuttavassa ennaltamääräytymisen verkossa, ja sotkeutuu siihen vain pahemmin pyristellessään vapaaksi.

Kauhufiktio (kuten myös uskonnollinen ajattelu) vetoaa ihmisen intuitiiviseen taipumukseen löytää elämänsä käänteistä kohtaloa ja johdatusta. Tunne kohtalonomaisuudesta on lujimmin kytkeytynyt tavattomaan: tämä on liian outoa, liian hirvittävää, liian kaukana siitä mitä pitäisi olla, siispä sen on oltava ennalta määrättyä. Tämä alkukantainen mutta syvään juurtunut logiikka käy suoraan vastaan sekulaarin humanismin maailmankuvaa, jossa mahdollisuudet ovat jatkuvasti avoimet ja valinta yksilön käsissä. Hereditary kertoo kirouksesta, joka siirtyy sukupolvesta toiseen joko maagisin tai geneettisin kulkuneuvoin. Välillä sen henkilöhahmot haparoivat hitaasti eteenpäin, välillä säntäilevät paniikissa – kummassakin tapauksessa he päätyvät heille varta vasten rakennettuun loukkuun.

Merkillistä kyllä, vältettyään taitavasti lähestulkoon kaikki lajityypin tavanomaiset kliseet ohjaaja lataa ne kaikki loppujaksoon ja ratkaisee mysteerit päälleliimatuilla satanismiaineksilla. Loppukohtaus seinillä kiipeilevine ihmisineen ja leijuvine päättömine ruumiineen tuntuu aiempaan nerokkaasti rakennettuun tukaluuteen verrattuna enimmäkseen koomiselta. Herää kysymys, onko lopetus kenties jonkinlaista kauhuelokuvan parodiaa? Ehkä ohjaaja tietoisesti päättää filmin armottoman ahdistavuuden lyömällä kaiken läskiksi? Tämä olisi sinänsä tyylikäs avantgardistinen temppu ja omaperäinen muunnelma klassisen tragedian katharsiksesta, vaikkei se oikein toimikaan. Tai sitten elokuva vain kompastuu omaan kunnianhimoisuuteensa: kokonaisuudessa on lukemattomia eri tasoja ja tarinallisia lankoja, jotka lopulta punotaan hätäisesti yhteen ajan tai ideoiden loppuessa. Kenties loppu olisi pitänyt jättää kokonaan avoimeksi eikä tyytyä väkinäisiin ratkaisuihin.

Minun pitäisi katsoa Hereditary pari kertaa uudelleen, jotta osaisin vastata näihin kysymyksiin. Juuri tässä piileekin elokuvan vahvuus: se ei pelkästään kestä, vaan myös vaatii useita katselukertoja. Ari Aster ei ole tehnyt Hiljaisen paikan kaltaista näppärää viihdettä eikä pehmentänyt näkemystään joutavan ajanmukaisella yhteiskuntakritiikillä à la Get Out. Johdonmukaisen pahansuopa Hereditary on kauhua sanan syvässä ja varsinaisessa merkityksessä, ja siksi se puutteineenkin ansaitsee kriitikoilta saamansa ylistykset.

Medusan kasvoissa pohdin muun muassa sitä, onko hiljalleen alkamassa uusi kauhuelokuvan kultakausi. Hereditaryn jälkeen olen yhä taipuvaisempi vastaamaan myöntävästi. Kauhun saralla tehdään nyt elokuvia, jotka eivät tyydy olemaan pelkkiä mallikelpoisia lajityyppinsä edustajia. Ne laajenevat uskaliaiksi visioiksi, joista tulevatkin polvet löytävät levottomuuden ja väittelyn aiheita.

Paha kosmos

William Hope Hodgson eli W. H. Hodgson oli etenkin kauhun, fantasian ja tieteiskirjallisuuden parissa kunnostautunut englantilainen kirjailija. Nuoruudessaan hän työskenteli merimiehenä ja kirjallisen työnsä ohella hän hankki jonkin verran mainetta valokuvaajana ja kehonrakentajana. Hodgsonin ura katkesi ensimmäiseen maailmansotaan, johon hän osallistui tykistöluutnanttina ja kaatui Ypresin taistelussa huhtikuussa 1918. Hodgsonin laaja ja monipuolinen tuotanto sisälsi runoutta, novelleja, romaaneja ja esseitä, ja suurin osa siitä tunnetaan nykyisin lähinnä innokkaimpien harrastajien keskuudessa. Yleisemmin tunnetuksi klassikoksi on kuitenkin jäänyt romaani Kauhujen talo (”The House on the Borderland”, 1908).

Kauhujen talon nimettömäksi jäävä kertoja on erakoitunut mies, joka on puolisonsa kuoleman jälkeen vetäytynyt asumaan Irlannin syrjäseudulla sijaitsevaan ikivanhaan taloon sisarensa ja koiransa kanssa. Metsästysretkellä mies joutuu syvästä rotkosta nousseiden sian ja ihmisen ristisiitosta muistuttavien olentojen hyökkäyksen kohteeksi ja pakenee taloonsa, jossa hänen mielensä valtaavat oudot kosmiset näyt. Talo, jonka huhutaan olevan paholaisen aikojen alussa rakentama, osoittautuu raja-alueeksi arkitodellisuuden ja toisen ulottuvuuden välillä. Visioissaan päähenkilö matkaa miljardeja vuosia ajassa ja todistaa auringon sammumisen ja koko aurinkokunnan lopullisen tuhon.

Esseessään ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa” H. P. Lovecraft pitää Kauhujen taloa Hodgsonin romaaneista suurimpana ja sanoo, että ”ilman muutamia tavanomaista sentimentaalisuutta sisältäviä kohtauksia kirja olisi ensimmäisen luokan klassikko”. ”Tavanomaisella sentimentaalisuudella” Lovecraft luultavasti viittaa niihin jaksoihin, joissa romaanin kertoja käsittelee kohtaamistaan edesmenneen rakastettunsa kanssa hallusinaation aikana ja jollaisia Lovecraft ei olisi suin surminkaan omiin kertomuksiinsa sisällyttänyt. Ne ovat Kauhujen talon melkeinpä ainoat kohdat, joissa näkyy perinteisen goottilaisen romaanin vaikutus.

Lovecraftin velka Hodgsonin romaanille on helposti huomattavissa. Kauhujen talon loppua, jossa käsikirjoitus katkeaa äkkiä kertojan paniikin seurauksena, Lovecraft ja lukuisat muutkin kirjailijat ovat kopioineet niin paljon, että ratkaisun käyttäminen nykyään toimisi vain parodiana. Yksityiskohtaiset unijaksot, jotka kattavat suunnilleen puolet kirjan mitasta, ovat jättäneet jälkensä niihin laajoihin novelleihin, joilla Lovecraft lunasti paikkansa kauhufiktion kaanonissa. Jakso, jossa outo sienitauti tarttuu ensin lemmikkikoiraan ja sitten kertojaan, on epäilemättä toiminut Lovecraftin maineikkaimpiin kuuluvan novellin ”Väri avaruudesta” innoittajana.

Mutta ensisijaisesti Kauhujen talon kytkevät Lovecraftiin samat elementit, jotka tekevät siitä merkittävän koko myöhemmän kauhukirjallisuuden tai ”oudon fiktion” kannalta. Se irrotti lajityypin kauhuromantiikan vakiintuneesta kuvastosta ja toi sen piiriin kosmisen pessimismin, joka on säilynyt meidän päiviimme ulottuvana juonteena.

Tietynlainen synkkämielinen eetos oli toki kajastanut yleisen edistysuskon ja elämänilon alta jo ennen Hodgsoniakin. Fin de siècle tuotti paitsi maailmannäyttelyiden kaltaisia haltioituneen tieteellisen optimismin ilmauksia, myös alakuloista ja makaaberia kirjallisuutta. Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886), Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1891), Bram Stokerin Dracula (1897) ja Arthur Machenin novelli "Suuri jumala Pan" (1894) käsittelevät kaikki evoluution, kehityksen, turmeluksen ja rappion teemoja kauhukertomuksen keinoin. Hodgson meni kuitenkin edellä mainittuja pidemmälle rakentaessaan vision kokonaisesta maailmankaikkeudesta, jossa ihmisen osana on kauhistuttava mitättömyys jäisessä äärettömyydessä.

Hodgsonin visio kytkeytyi tuntoihin, jotka vahvistuivat 1900-luvun alkuvuosina ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tieteeseen ja järkeen ankkuroituneen optimismin kääntöpuolena oli metafyysinen pessimismi, joka murtautui pintaan vaikka väkisin. Ajatus kaiken merkityksettömyydestä asusti humanistisessa edistysmielisyydessä kuin mato omenassa. Jos historia on kertomus ihmisjärjen voittokulusta ja ihmislajin kohoamisesta koko tunnetun maailman valtiaaksi, kertomus päättyy auringon sammumiseen. Tämä on kaikista lopuista lopullisin, sillä se ei päätä vain yhtä tarinaa vaan kaikki mahdolliset tarinat, ja jäljelle jää vain kylmää avaruutta. Eikä ihminen parhaimmillaankaan ehdi saada valtansa alle kuin pienen nurkan äärettömyydestä, ja muu kaikkeus pysyy välinpitämättömänä hänen ponnistuksiaan, voittojaan ja tappioitaan kohtaan.

Kaikki tämä paljastetaan Kauhujen talon kertojalle huikeina näkyinä, joissa aurinko asteittain hiipuu ja seuraa pimeys, jollaista ”pystyy tuskin käsittämään. Se oli käsikosketeltavaa ja kammottavan julmaa aisteilleni; oli kuin jotakin kuollutta olisi painautunut minua vasten – jotakin pehmeää ja jääkylmää.” Näkyjen edessä kertoja on passiivinen todistaja, vuoroin kauhistuneen lumoutunut, lohduton ja toiveikas:

Kauan ennen tätä oli auringon hehkuva reunus kuollut pimeyteen. Ja niinpä tuona äärimmäiseen tulevaisuuteen kuuluvana aikana maailma kulki pimeänä ja täydellisen äänettömänä pimeällä kiertoradallaan kuolleen auringon järkälemäisen massan ympäri.

Minun ajatukseni tuona ajanjaksona ovat hädin tuskin kuvailtavissa. Aluksi ne olivat lähes poikkeuksetta kaoottisia ja kaipaavia. Mutta myöhemmin, aikakausien tullessa ja mennessä, minun sieluni näytti imevän itseensä maailmaa otteessaan pitävän painostavan yksinäisyyden ja lohduttomuuden ydinmehun.

Tämän tunteen mukana seurasi ajatusten suurenmoinen selkeys ja tajusin epätoivoisesti, että maailma saattaisi vaeltaa ikuisesti tuossa loputtomassa yössä. Toisinaan jokin ei-toivottu ajatus täytti minut kestämättömällä yksinäisyyden tunteella niin että olisin voinut itkeä kuin lapsi. Aikanaan tuo tunne kuitenkin lieventyi lähes huomaamattomaksi ja jäljelle jäänyt selittämätön toivo täytti minut. Ja minä odotin kärsivällisesti.

Mutta toiveet eivät saa täyttymystä. Jos loputtomalta tuntuvan pimeyden ja tyhjyyden tuolla puolen on jotakin, se ei ainakaan ole mitään lohdullista tai hyväntahtoista. Kertojan univierailulta tulevaisuuteen ja rinakkaistodellisuuteen seuraa mukana jotakin kammottavaa ja tuhoisaa, joka johtaa tarinan kolkkoon päätökseen. Hodgson kehittää maailmankaikkeuden merkityksettömyyden teemaa jonkinlaisen malteismin suuntaan: maailmankaikkeus ei välttämättä ole tyystin välinpitämätön, se saattaa myös olla pahantahtoinen. Paha kosmos on ollut yksi viimeisten sadan vuoden aikana kirjoitetun kauhukirjallisuuden keskeisistä teemoista, eikä se tunnu olevan katoamassa mihinkään.

Erityisen modernin kauhuromaanin Kauhujen talosta tekee pidättäytyminen mystisten tapahtumien selittämisestä lukijalle. Se, mitä päähenkilön hallusinatoriset visiot loppujen lopuksi tarkoittavat ja millaisiin lainalaisuuksiin niiden valottama maailma perustuu, jää avoimeksi. Ei kerrota, mitä rotkosta nousevat sikaolennot haluavat tai miksi ne ylipäätään ilmestyvät. Hodgson itse kirjoitti, että "kukin lukija joutuu itse ottamaan selvää tarinasta henkilökohtaisesti, halujensa ja kykyjensä mukaan." Selitysten täydellinen puuttuminen on rohkea ratkaisu, sillä vähäpätöisemmän kirjoittajan kohdalla se johtaisi luonnosmaisuuteen ja sekavuuteen. Kauhujen talo on kuitenkin rakenteeltaan ehjä eikä keskeneräisyyden vaikutelmaa synny. Mysteerin säilyminen luo hienovaraisen mutta väkevän vierauden tunnun: lukija on yhtä suojaton ja ymmällään kuin kertojakin.

Selittämätön ei kuitenkaan ole merkityksetöntä. Romaanin alkuperäinen nimi The House on the Borderland korostaa talon sijaintia tunnetun ja tuntemattoman todellisuuden välisellä ei-kenenkään maalla. Nimensä puolesta Kari Nenosen muuten kiitettävä suomennos (vuodelta 1989) kadottaa alkuperäisen ajatuksen. Kertojan kosminen unimatka on vaellus hallittavissa olevan todellisuuden alla piilevän näkymättömän sfäärin halki. Ajatus kätketystä todellisuudesta on keskeinen sekä okkultismissa että nykyaikaisissa luonnontieteissä, ja tiedostamattomien prosessien merkitystä korostavat monet psykologian koulukunnat. Kauhujen talossa paljastuva toinen maailma voi siis edustaa tuonpuoleista taivaineen ja helvetteineen, alitajunnan mahtia tai kosmosta joka lisääntyvästä tiedostamme huolimatta pysyy outona ja perimmältään välinpitämättömänä. Sikaolentojen hyökkäys ja kertojaan tarttuva selittämätön tauti kertovat piilevän maailman kyvystä vaikuttaa omaamme odottamattomin tavoin.

Mutta mitään kiinteää tulkintakehikkoa tai symboliavainta Kauhujen talon kuvastolle on turha hakea – se on aivan liian outoa ja omalakista sellaisille. Tässä mielessä Hodgsonin romaani on radikaalimpi kuin vaikkapa Lovecraftin keskeinen novellituotanto, joka kuitenkin muodostaa selväpiirteisen, tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti toimivan mytologian. Eheydestään huolimatta Kauhujen talo ei rakenna systeemiä, ainakaan mitään yleisesti käsitettävää sellaista.